Satakunnan
kansa:Johnny-Kai
Forssell
TekstiäRauman teatteri
on tarttunut kovaan haasteeseen,
Ingmar Bergmanin Syyssonaattiin. Tästä voisi tehdä katsojalle raskaan
kärsimysnäytelmän, mutta Rauman teatterissa tekijäjoukon kova taso
tekee näytelmästä väkevän ja puhuttelevan.
Kun äidin (Ritva Loijas) ja Eva-tyttären (Kirsi-Kaisa Sinisalo) välit
ovat viileät ja sotkuiset, ei asiaa auta että erossa on oltu seitsemän
vuotta.
Ovatko vuodet edes tasanneet tilannetta, kun he vihdoin kohtasivat?
Valojen, varjojen, äänitehosteiden ja pimeyden käyttö näytelmässä on
huikaisevaa. Äidin liehuminen mekoissaan ja tyttären pelottava
rauhallisuus saavat aikaan kontrastin, jossa Viktor vain hiippailee
hissukkana ja yläkerran huoneessa makaa Helena sairasvuoteellaan.
Ritva Loijaksen näytteleminen on kerta kaikkiaan tyrmistyttävän
taidokasta, ja taitavana vastakohtana äidin suorastaan
tympäännyttävälle itsetunnon kohotukselle kasvavaa raivoa rakentava
Kirsi-Kaisa Sinisalo tulee hienosti vastaan.
Turun Sanomat: Annina
Karhu
Tarinan erityinen
hienous – mikä korostuu Jotaarkka Pennasen Rauman kaupunginteatteriin
tekemässä ohjauksessa – on siinä, miten kumpikaan äiti-tytär-suhteen
osapuolista ei näyttäydy yksinomaan syyllisenä tai uhrina. Kuten
jokainen meistä, kumpikin on omien kasvuolosuhteidensa, mutta myös
omien elämänvalintojensa summa. Ja yhä uudestaan elämä tarjoaa
mahdollisuuksia valita toisin.
Pitkän uransa aikana lukuisia kiiteltyjä klassikkotulkintoja tehnyt
sekä suomalaista teatteria uudistaneista ohjauksistaan tunnettu
Pennanen saattaa näyttämölle tällä kertaa vahvan, perinteisen draaman.
Pennanen tekee rohkean valinnan luottaessaan Bergmanin tekstiin sekä
psykologiseen realismiin lisäämättä esitykseen mitään
nykyteatterillisia päivityksiä. Tällaisen emotionaalisesti uskottavan
ja ravistelevan draaman näkeminen on vaihteeksi todella virkistävää ja
aristotelisessa mielessä puhdistavaa.
|
