Oidipus_taustaa



TAUSTAA ARVOSTELUJA KUVIA VIDEO
”Tyranni Oidipus”, joka tunnetaan meillä parhaiten nimellä ”Kuningas Oidipus”, on ehkä antiikin Kreikan kuuluisin tragedia. Tuskin kovin moni on lukenut sitä tai edes nähnyt teatterissa, mutta melkein kaikki tuntevat jollakin tavoin käsitteen ”oidipuskompleksi”, joka pelkistettynä tarkoittaa lapsen isään kohdistuvaa mustasukkaisuutta äidistään. Nimen tälle käsitteelle antoi tri Sigmund Freud löytäen sen Sophokleen tragediasta ”Tyranni Oidipus”. Tragedia vuorostaan pohjautui Oidipus-myyttiin, jota oli jo aikaisemminkin käsitelty antiikin kirjallisuudessa, ja saman myytin pohjalta on Sophokleen jälkeenkin kirjoitettu useita näytelmiä. Myyttiä eli alun perin suusanallisesti kerrottua tarinaa voidaan pitää kirjallisuuden, myös näytelmäkirjallisuuden alkuna. Kirjailija käsittelee tarinaa hänelle ominaisesta näkökulmasta ja luo sille uuden rakenteen. Oidipus myyttiä oli jo ennen Sophoklesta tulkittu useissa teoksissa ja hänen jälkeensä vielä enemmän. Se oli saattanut syntyä jo n. 1200 ennen ajanlaskumme alkua, sillä Odysseuksen paluu Ithakalle on Tiede-lehden mukaan varmentunut päivän tarkkuudella eli 16.4.1178 eaa. Oidipus kuuluisi silloin vanhempaan aikaan, jolloin manner Kreikassakin vallitsi ilmeisesti mykeneläinen kulttuuri. Tästä ajasta on hyvin vähän historiallista tietoa, ja siksi sitä voi kutsua vaikka myyttien aikakaudeksi. Varsinaisten kreikkalaisten vaellus Kreikkaan tapahtui vasta ns. pimeinä vuosisatoina 1100 eaa. jälkeen. Homeroksen eepoksessa Odysseus näkee Oidipuksen manalassa, mutta koska Homeroksella itsellään tuskin oli tarkkaa tietoa Troijan sodan tapahtuma-ajasta, voitaisiin olettaa hänen viittaavan myöhempään doorilaisten heimojen aikaan. Sophokleella saattoi kuitenkin olla näistä ajoista enemmän historiallista tietoa kuin meillä. Joka tapauksessa hän käsittelee tätä myyttiä oman aikansa perspektiivistä. Sophokles eli 496–406 eaa ja ” Tyranni Oidipus” on kirjoitettu vuosina 429 - 425. Samaan aikaan käytiin peloponessolaissotia ja Ateenassa raivosi rutto. Perikleen asema Ateenassa lähenteli jo Tyrannin valtaa, vaikka hän kannattikin demokratiaa. Perikles oli Sophokleen hyvä ystävä, ja hän kuoli ruton uhrina 429. Perikleen suvussa oli huhujen mukaan esiintynyt ”likaista verta” eli sukurutsaa. Jotkut tutkijat ovatkin otaksuneet, että hänen henkilönsä on vaikuttanut Sophokleen kuvaan Oidipuksesta. Suurempi merkitys on kuitenkin ollut Ateenan poliittisella tilanteella. Ateena oli persialaissotien jälkeen ylpistynyt ja piti asemaansa Kreikan johtavana valtiona itsestään selvyytenä. Kaupunkilaiset suhtautuivat liian kevyesti jo nähtävissä olleisiin uhkakuviin, mikä myöhemmin johti Ateenan tuhoutumiseen. Oidipus ei kuunnellut Teiresiaan varoituksia eikä edes vaimonsa varoitusta, vaan jatkoi kohti omaa tuhoaan. Siksi jotkut tutkijat näkivät Sophokleen arvostelevan oman kaupunkinsa asukkaita Oidipuksessa. Toinen Oidipukseen ja ehkä muihinkin tragedioihin merkittävästi vaikuttanut seikka oli tieteiden voimakas kehitys 5-400 luvulla eaa. Ihminen oli jumalien sijaan siirtynyt keskiöön. Monet arvostelivat tätä kehitystä ja varoittivat ihmisiä liiallisesta omahyväisyydestä näiden hylätessä jumalien käskyt ja neuvot. Nämä kaksi maailmankuvaa taistelivat keskenään, ja näin on tänäkin päivänä. Irrationaalinen kokemus ja rationaalinen ajattelu ovat vieläkin eri muodoissa vuorovaikutuksessa keskenään. Tragedian sankaria uhkaa jumalien kirous, mutta hänellä on ihmisen vapaa tahto. Anttikin tragedia - nimi tulee sanasta ”pukin laulu” - kehittyi Dionysoksen palvontaan liittyneistä hymneistä ja tanssista (dityrambit). Vähemmin tunnettu selitys on erään saksalaisen tiedemiehen, joka tutkiessaan Kreetan Knossosta ja minolaista kulttuuria, kirjoitti elävien ihmisten uhrauksen vähitellen muuttuneen kuvainnolliseksi eli teatteriksi. Tragedian rakenteen ja terminologian me tunnemme lähinnä Aristoteleen kautta. Hänen runousoppinsa on edelleen yksi tärkeimmistä sitä käsittelevistä kirjoista. Tragedian aiheet pohjautuivat vanhoihin myytteihin, jotka kaikki katsojat tunsivat hyvin. Alussa näyttelijöitä oli vain yksi kuoron lisäksi. Aiskhylos toi mukaan toisen näyttelijän, mikä mahdollisti dialogin henkilöiden välillä. Alun perin tragedia käsitti kolme näytelmää, jotka muodostivat trilogian ja lisäksi satyyrinäytelmän viimeisenä. Niitä voisi verrata vaikka kolmiosaiseen sarjaan, koska ne yhdessä muodostivat kokonaisuuden. Meille on säilynyt kokonaisuudessaan vain Aiskhyloksen Oresteia-trilogia. Sophokles luopui trilogiasta, mikä mahdollisti näytelmän tiiviimmän rakenteen. Hän toi mukaan myös kolmannen näyttelijän. Hänen tragediansa Oidipus ei seuraa suoraan myyttiä, vaan ennustukset ja totuus aukeavat vähitellen kuin salapoliisikertomuksessa. Aristoteleen mukaan tragedian tarkoituksena on kuvata ihmisiä, joiden kohtalo on murheellinen. Tragedian sankari tekee "traaginen erehdyksen" eli hamartian, jonka seurauksena hän ajautuu onnettomuuteen. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla. Esim. Oidipus tuomitsee ruton aiheuttajan kuolemaan tai karkotettavaksi Teebasta. Monissa tutkimuksissa puhutaan, että katsoessaan tragediaa ja seuratessaan sankarin kohtaloa, katsoja tuntee kauhua sekä vihan että säälin tunteita. Nykyaikainen katsoja tuskin enää tuntee kauhua sitä seuratessaan, mutta esityksestä riippuen hän voi eläytyä näytelmän henkilöihin ja heidän kamppailuunsa ja siten tuntea inhimillistä samankaltaisuutta heidän kanssaan. Se on Aristoteleen mukaan tärkein tekijä, joka johtaa katsojan katharsiksen kokemiseen. Katharsis tarkoittaa lähinnä tunteiden selkiytymistä, jossa katsojat saattoivat puhdistua erilaisista tunteista seuratessaan näytelmän henkilöiden kärsimystä. Juuri katharsiksen kokeminen tekee tragedian tärkeäksi tänä päivänä. Tragediaa voidaan pitää kauhukertomusten kaukaisena esikuvana. Vaikka useimpia kauhuelokuvia ei voi suoraan verrata tragediaan, ne seurasivat kuitenkin jossain määrin sen rakennetta, ja jos loppu ei ollutkaan suoranainen katharsis, jännitys purettiin ja elokuvan tapahtumat saivat lopussa jonkinlaisen päätöksen ja selvityksen. Viime vuosisadalla alkoi yhä useammin esiintyä elokuvia ja tarinoita, joissa jännitystä ei enää purettu, vaan se jätettiin elämään. Ihmisiä uhannut voima jäi vain odottamaan uutta tilaisuutta. Tällaista rakennetta voi puolustaa monella tavalla esim. vetoamalla, että uhka vain vaihtaa muotoaan yhteiskunnassa, mutta ihmisen psyykessä se aiheuttaa helposti ahdistusta. Katharsiksen tarkoitus on päinvastoin vapauttaa ihminen ahdistuksesta. Vapautuminen ei tarkoita pelon ja vihan tunteiden kieltämistä, vaan niiden kokemista kehittyneemmällä tavalla ja sitä kautta niiden ymmärtämistä. Siten tragedialla voi olla ehkäisevä vaikutus todellisuuden traagisiin tapahtumiin. Ihmisillä on elämässään hetkiä, jolloin tuntuu, että kaikki tiet nousevat pystyyn eikä ulospääsyä löydy. Useimmilla ihmisillä nämä hetket kestävätkin vain hetken, ja ihminen jatkaa eteenpäin. Mutta joskus ulospääsyä ei kerta kaikkiaan löydy ja silloin ihminen on samassa asemessa kuin tragedian sankari. Tällaisena koki oman tilanteensa todennäköisesti kahden asunnon loukkuun joutunut isä, joka surmasi koko perheensä. Se oli äärimmäisen epätoivon hetki, ja tämä oululainen isä meni vielä pidemmälle kuin Oidipus, joka sentään jäi elämään ja rakasti insestisuhteessa syntyneitä lapsiaan. Ehkä vielä pahemmalta tuntui Jokelan koulusurmaajan Pekka-Erik Auvisen teko. Monessa suhteessa hänen ”manifestinsa”, joka poistettiin internetistä, oli hyvin mielenkiintoinen. Auvinen kirjoittaa: ”Viha, se on asia jota olen täynnä ja rakastan sitä. Se on yksi ainoista asioista jota rakastan. Jokin aika sitten uskoin ihmisyyteen ja halusin elää pitkän ja onnellisen elämän… mutta sitten heräsin. Aloin ajatella kaikkea syvemmin ja tiedostin asioita. Mutta eksistentiaalinen pohtiminen ei ollut helppoa… se, kuinka paljon tiedostan asioita, on tehnyt minut onnettomaksi, turhautuneeksi ja vihaiseksi. En vain voi olla onnellinen tässä yhteiskunnassa tai todellisuudessa, jossa elän. Pitkän olemassaolon pohtimisen, yhteiskunnan tarkkailun ja joidenkin muiden elämässäni tapahtuneiden asioiden seurauksena… olen tullut pisteeseen jossa en tunne muuta kuin vihaa ihmisyyttä ja ihmisrotua kohtaan.” Auvinen selittää manifestissaan miksi hän halveksii ja vihaa ihmisiä. Monissa kysymyksissä hän tekee aivan oikeita havaintoja, mutta hänen johtopäätöksensä ovat vääriä. Auvinen on yhtä aikaa tragedian sankari ja roisto. En tiedä kuinka paljon hän tunsi kaunokirjallisuutta tai teatteria, mutta manifestista huomaa, ettei hän pystynyt ymmärtämään omia tunteitaan eikä käsittelemään niitä, ja kadotti lopulta kykynsä empatiaan. Kreikkalaiset uskoivat, että tragedia auttaa katsojaa selkeyttämään omia tunteitaan kokemalla samankaltaisuutta tragedian sankarin kanssa. Auvinen ei kyennyt kokemaan itsessään samankaltaisuutta kovia kokeneiden ihmisten kanssa, vaan hän päätyi vihaamaan heitä, koska hän koki saman heikkouden niin heissä kuin itsessään ja linnoittautui siten narsismiin, joka johti sekä hänen omaan että monien viattomien tuhoon. Auvinen ei ole kuitenkaan ainoa nuori, joka kamppailee ylivoimaisilta tuntuvien asioiden kanssa. Psykologit ja ammattiauttajien saaminen kouluihin on varmasti hyvä asia, mutta se ei riitä. Taiteet ovat syntyneet auttamaan ihmistä ymmärtämään niin omaa kuin muiden elämää, omia ja muiden ongelmia. Salongit ja seurapiirit ovat vain sivutuote niiden todellisen tehtävän vierellä. Taideaineiden osuutta kouluissa on pienennetty samoin kuin niiden rahoitusta yhteiskunnassa ja se on vaarallista. Jos ihmisellä on henkilökohtainen suhde taiteisiin, voi se ehkäistä psyykkisen sairastumisen. Nyt on näytelmäkirjallisuudessa mielestäni tragedian ja vahvan draaman aika, sillä sairaus leviää yhteiskunnassa niin kuin rutto Oidipuksen Teebassa. Oidipusta on tulkittu hyvin monilla tavoilla. Tunnetuin tulkinta on varmastikin freudilainen näkemys, mutta jos pitäytyy pelkästään siihen jää näytelmän filosofinen anti suhteellisen pieneksi. Sitä on tulkittu myös syyllisyyskysymyksenä – onko Oidipus syyllinen rikokseen, koska ei tiennyt tehneensä sellaista. Tragedian yhteydessä puhutaan usein kohtalonuskosta, mutta sellainen kehittyi kreikassa oikeastaan vasta stoalaisuuden myötä 300-luvulla eaa. Sophokleen aikana puhuttiin Jumalan kirouksesta, joka johtaa sankarin kammottavaan rikokseen ja toisaalta hänen itsensä tekemästä virheestä (hamartia). Meidän tulkinnassamme Jumalien kirouksen sijaan nykyihminen voisi puhua olosuhteista, joiden syytä hän ei ymmärrä. Oululainen isä ei ymmärtänyt miksi juuri hän oli joutunut mahdottomaan tilanteeseen, kahden asunnon loukkuun, jonka hän koki kaatavan koko maailmansa. Elämän jatkaminen tuntui hänestä varmasti yhtä mahdottomalta kuin Oidipuksesta. Kun ihminen ajautuu täydelliseen umpikujaan, katoaa elämältä myös tarkoitus, ja ilman minkäänlaista tarkoitusta on ihmisen mahdotonta jatkaa elämäänsä. Filosofisesti ajatellen elämän tarkoitusta ei kukaan ole ratkaissut, mutta ihminen löytää aina omalle elämälleen jonkinlaisen tarkoituksen. Se voi olla uskonto, se voi olla lapset, se voi olla rakkaus, se voi olla turvallisuus jne. Silloin kun mitään tarkoitusta ei löydy, ei elämälläkään ole enää merkitystä. Oidipuksen sanoin: ”Mitä silmillä, kun en voi ilahtua mistään, mitä näen?” Oidipus ei kuitenkaan surmaa itseään, ei myöskään vaimo-äitiään, joka surmasi itsensä. Kaiken kauheuden keskellä silmät verta valuen sokeana, ensin kuolemaa avuksi huutaen, hän kuitenkin hyväksyy kohtalonsa ja hakee tarkoitusta elämälleen. ”Vaikka tiedän: sillä etten kuollut, ja etten kuole, tautiin taikka muuhun, on tarkoitus – säästyn jotain kolkkoa ja kummallista kohtaloa varten. Siis menen minne tieni vie!” Oidipus hyväksyy kohtalonsa eikä lopulta luovu elämästä. Hänellä on kuitenkin lapsensa. Tätä oululainen perheenisä ei ymmärtänyt. Vanhemmissa estetiikan oppikirjoissa sanotaan, että tragedian sankarin on oltava jalo, ylevä usein vielä korkeassa asemassa oleva henkilö, koska sellaisen sortuminen vaikuttaa katsojaan syvimmin. Se kertoo kuitenkin enemmän tragedian historiallisesta perspektiivistä. Silti jo Aristoteles huomauttaa, ettei tragedian sankari saa olla jumalien kaltainen kaikkivoipa henkilö, vaan katsojan on kyettävä samaistumaan häneen. Sankarin pitää olla henkisesti tarpeeksi kehittynyt ymmärtämään häntä itseään kohdanneita vastoinkäymisiä ja niiden merkitystä, mutta hänen luonteessaan tulee myös olla särö, joka omalta osaltaan vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Oidipuksella tämä särö on kiivaus ja tietynlaine omahyväisyys, joka hallitsijan asemassa helposti kehittyy. Juuri tässä suhteessa hänen käytöksensä viittaa yleisemminkin ateenalaisiin. Meidän tulkintamme tai näkökulmamme näytelmään ja myyttiin nousi omasta ajastamme kuten itse kirjailijankin aikanaan. Ja näin on varmasti tapahtunut eri maissa ja eri aikoina. Oidipusta on esitetty eri aikakausien puvuissa ja lavastuksissa, ja siitä on tehty lukemattomia sovituksia ja uusia näytelmiä. Vähän aikaa sitten Englannin kansallisteatterissa Lontoossa esitettiin Jonathan Kentin ohjaamana sitä. Me olimme valinneet tapahtuma-ajankohdaksi myyttisen menneisyyden. Sitä kautta uskoimme näytelmän välittyvän parhaiten katsojalle. Myytti on aina ajaton ja pelkistetty, ja se puhuttelee yhtä hyvin antiikin kuin modernia katsojaa. Tulkinnan kannalta näkökulma siihen on ratkaisevassa asemassa. Voidaan sanoa että kaikki näytelmän henkilöt ovat mytologisia. Tietäjä Teiresiaan hahmo on erityisen mielenkiintoinen. Tarun mukaan hän näki kaksi käärmettä parittelemassa, ja keihäällään tappoi toisen niistä, joka sattui olemaan naispuolinen. Silloin hän muuttui seitsemäksi vuodeksi naiseksi. Myöhemmin hän näki jälleen kaksi käärmettä, ja surmasi nyt miespuolisen, jolloin hän muuttui takaisin mieheksi. Minua kiinnosti erityisesti näkökulma, että tietäjä voi olla sekä mies että nainen, ja vaikka Sophokles ei näytelmässään tuo sitä esille, me käytämme tätä piirrettä esityksessämme. Kreikkalaisessa tarustossa kunnioitettiin myös hermafrodiittia – ihmistä jolla oli molemmat sukuelimet. Sanotaanhan että vasta rakkaus tekee miehestä ja naisesta kokonaisen. Teiresias on tietäjä ja ennustaja, ja hänellä on käytössään kummankin sukupuolen taidot ja kokemus. Hänet on jo Sophokleen jäljiltä kuvattu monessa suhteessa groteskisti, ja niin on myös meidän tulkinnassamme. Kuoron osuus on olennainen kaikissa antiikin tragedioissa. Monissa esityksissä se on ollut puhekuoro, vaikka sen osuudet ovat jo alun perin sävelletty. Sophokles mm. sävelsi ja ohjasi itse näytelmänsä. Valitettavasti hänen musiikistaan ei ole enää mitään tietoa, vaikka joitakin sen aikaisia hymnejä on säilynyt. Pythagoras kehitti jo 500-luvulla jonkinlaisen tavan merkitä musiikkia muistiin. Kuoron johtajalla oli myös repliikkejä, ja hän kävi dialogia näyttelijöiden kanssa. Usein on ajateltu kuoron olevan kirjailijan ääni, mutta se on väärinkäsitys. Myös Aristoteleen mukaan kuoro on vain draaman yksi osatekijä – näyttelijä muiden näyttelijöiden joukossa. Se tuo esille toiminnan yhteisöllisen taustan, mikä on olennaista kullekin näytelmälle. Kreikkalaisessa tragediassa oletetaan, että mikään elämä ei ole kokonaisuudessaan yksityistä, vaan kaupunkia ja sen kohtaloa ei voi erottaa yksilöiden toimista ja päinvastoin. kaupungin kohtalo on yhtä sekava kuin yksilöiden ja päinvastoin. Siinä oli myös minun sovitukseni lähtökohta. Osa kuoron teksteistä lauletaan, osan olen jakanut kuoron eri jäsenille ja yhdessä näyttelijöiden kanssa kehittänyt heille karaktäärin. Näin sain mielestäni kaupunkilaisten suhteen tapahtumiin paremmin esille. Muussa suhteessa sovitus vastaa täysin alkuperäisen näytelmän rakennetta. Vain papin olen yhdistänyt kuoronjohtajan rooliin, ja noin puolen sivun kokoisen pätkän olen poistanut yhdestä Oidipuksen pitkästä repliikistä, enkä usko että edes antiikin tutkija huomaisi sitä. Tyranni Oidipus on näytelmänä suhteellisen lyhyt. Vaikka siinä on musiikkia ja tanssia, ei meidänkään esityksemme tule kestämään edes väliaikoineen kuin n. 2t. 20 minuuttia. Sen sijaan näytelmästä on kirjoitettu kilometrikaupalla tekstiä, analyysia, historiaa, referaattia. Jokaisen esityksen analyysin tulisi voida lukea itse näytelmästä. Se on kuitenkin mielekästä vain tutkijoille ja teatteria tekeville tai sitä opiskeleville. Katsojalle riittää esityksen kokeminen, ja mitä paremmin se on valmistettu, sitä syvemmin katsoja kokee sen. Minulle Oidipus merkitsee ennen kaikkea matkaa itsensä tuntemiseen, totuuden etsimistä itsestään ja maailmasta. Oidipus ei tunne itseään, mutta hän haluaa löytää totuuden niin Laioksen murhasta, joka on näytelmässä Teebaa koettelevan ruton alkusyy kuin myös itsestään. Oidipus jatkaa muiden varoituksista huolimatta, ja siitäkin huolimatta, että kaikki merkit syyllisyydestä alkavat yhä selvemmin viitata häneen itseensä. Meidän maailmassamme monet puhuvat totuudesta, mutta harvempi haluaa siinä lopultakaan pysyä, jos se on itselle vahingollista. Tietäjä Teiresiaan sanoin: Voi voi – miten kauheaa on tietää, jos ei siitä koidu mitään hyvää! Totuuden etsiminen on johtanut ja johtaa edelleenkin meidän maailmassamme usein traagisiin seurauksiin. Mutta ilman sitä seuraukset voisivat olla vielä vakavampia. Vaikka Oidipus sortuu ja menettää melkein kaiken, hän ei menetä itseään ja Teeba pelastuu. Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä nähty Tyranni Oidipus oli Lauri Siparin suomentama. Näytelmän musiikin oli säveltänyt kansainvälisestikin tunnettu kanneltaiteilija Eva Alkula, joka myös esitti itse musiikkia näyttämöllä yhdessä näyttelijöiden kanssa. Koreografi oli Mobita-Gdanskosta ja monista hienoista töistään tunnettu tanssitaiteilija Mari Rosendahl. Kuultavia soittimia olivat mm. kannel, koto, japanilaiset tuulikellot, tiibetiläinen temppelikello ja soiva kulho. Näytelmä sopii yhtä hyvin nuorille kuin vanhoille. Oidipusta näytteli Arttu Kapulainen ja Kreonia Jerry Mikkelinen. Teeban vanhusten sijaan tragedian kuoron muodostivat naiset. He myös näyttelivät muita näytelmän henkilöitä kuten Teiresiasta, Iokastea, Sanantuojaa, Paimenta ja palatsin Palvelijaa. Vanhoissa kulttuureissa naisilla on ollut tärkeä asema yhteisön päätösten teossa, vaikka niin ei enää ollutkaan Sophokleen aikana. Mm. irokeeseilla vanhojen naisten neuvosto päätti sodasta ja rauhasta, minkä jälkeen, jos tuli sota, saivat nuoret miehet olla sotapäällikköjä. Myös suomalaisten vanhassa kulttuurissa jo Kalevalan ajoista alkaen on naisten asema ollut merkittävä. Näin oli myös meidän esityksessämme. Teeban naisten kuoroa johti Inkeri Mertanen ja siinä näyttelivät hänen lisäkseen Jannastiina Hakala, Kirsimarja Järvinen, Elisa Piispanen, Aliisa Pulkkinen, Elina Salovaara ja Marjut Sariola. dit1