Särkynyt neitsyt
Esittää Aliisa Pulkkinen
Valopsuunnittelu Hannu Naamanka
Äänisuunnittelu Ilkka Volanen
Lavastus Kalevi Liski
Puvut Maiju Veijalainen
Ohjaus Jotaarkka Pennanen
Ensi-ilta 2003
V. 2003 aloin kirjoittaa yhdessä Aliisan kanssa naisiin kohdistuvasta väkivallasta kertovaa näytelmää Särkynyt neitsyt. Aliisa Pulkkinen oli törmännyt tutkimukseen, jossa kerrottiin entä henkirikokseen syyllistyneistä vain pieni osa on naisia, mutta toisin kuin miesten kohdalla heistä suurin osa on ensikertalaisia. Hän löysi lehtijutun, joka kertoi, kuinka vuosikymmeniä myöhemmin oli erään naisen kukkapenkistä löytynyt hänen aviomiehensä ruumis. Toisessa jutussa vaimo oli murhannut miehensä ja kuljettanut tämän ulos mattoon käärittynä. Aliisaa alkoi kiinnostaa kysymys, miksi nainen jolla ei ole rikosrekisteriä murhaa oman miehensä, ja hän kysyi. lähtisinkö tekemään hänen kanssaan perheväkivallasta teatteriesitystä. Mitä enemmän tutustuin materiaaliin, sitä enemmän alkoi aihe kiinnostaa minua.
Yleisimpänä syynä naisten tekemissä murhissa on perheväkivalta. Mutta kun ihminen ajautuu tällaiseen tekoon, voi taustalla olla vakava ja usein tiedostamaton ongelma. Tällaisissa tapauksissa naisen sukupuolista tai ehkä paremmin inhimillistä kehittymistä on häiritty arveluttavalla tavalla jo lapsena. Häiriö on voinut johtua vaikeista perheolosuhteista, isäsuhteen vinoutumisesta tai sen puuttumisesta kokonaan ja ehkä pahimmassa tapauksesta insestistä. Aina taustalla ei kuitenkaan ole lapsuuden ajan kokemukset, vaan niin kuin Kristiina Harjula kirjoittaa Marita Hussoa lainaten, että väkivallan kohteeksi joutuminen jo sinänsä vaikuttaa lamaannuttavasti. Se jo riittää, että joku löi. Harjula jatkaa:
” Vaarallisen raja hämärtyy, koska väkivalta tunkeutuu alueelle, jonne se ei kummankaan mielestä lainkaan kuulu: parisuhteen vastavuoroisuuden lämmölle, läheisyydelle ja seksuaalisuudelle varatulle alueelle, jossa sekä parisuhteen olemassaolo sinänsä, että keskinäinen luottamus ja läheisyys mahdollistavat myös ruumiin rajojen ylittymisen ja ylittämisen.”
Suomessa on 66 elinkautisvankia, ja heistä vain kuusi on naisia. Silti vankiloissa on 200 naisvankia ja heidän määränsä kasvaa. ”Yli 120 000 naista kokee perheväkivaltaa joka vuosi. 90 000 naista kokee fyysistä väkivaltaa. Keskimäärin 26 naista kuolee vuosittain perheväkivallan uhrina. Joka 6. minuutti joku nainen pahoinpidellään parisuhteessa. Perheväkivaltaa on kaikissa sosiaaliluokissa.”
Aliisan sairastumisen takia 2004 esitykset jouduttiin keskeyttämään ja jäimme miinuksen puolelle. Ehdimme kuitenkin esittää sitä useammilla paikkakunnilla, ja saimme herätettyä asiasta keskustelua esityksissämme. Valitettavasti Hämeenlinnan naisvankilaan sovittu esitys jouduttiin peruuttamaan, vaikka olimme juuri siellä saaneet haastatella kahta miehensä surmannutta vankia. Toinen heistä oli pitkällisen väkivallan jälkeen pelätessään miehensä uhkauksia tappaa hänet surmannut tämän veitsellä. Molemmat olivat olleet humalassa, ja nainen oli herännyt miehensä viereltä verilammikossa muistamatta tapahtumasta mitään. Toinen taas oli tehnyt surmatyön harkitusti myös pitkään jatkuneen väkivallan seurauksena. Sekä mies että nainen kävivät vielä seuroissa, ja nainen myös surmatyön jälkeen. Teko paljastui vasta joku vuosia myöhemmin. Naisen tarkoitus ei ollut tappaa, vaan halvaannuttaa mies, jotta tämä ei olisi voinut jatkaa väkivaltaa. Hän ei ollut aikaisemmin tunnustanut tekoaan, mutta meille hän kertoi kaiken. Jos saisin joskus luvan julkaista haastattelumme, minulla olisi videolla merkittävää dokumenttimateriaalia parisuhdeväkivallasta.
Särkynyt neitsyt kertoo kahden naisen kohtaamisen. Rupesimme kehittämään tarinaa vapaasti kahden yllä kertomani lehtijutun pohjalta. Nuorempi nainen Marjukka on paennut väkivaltaista miestään yöpymispalvelua pitävän vanhemman naisen Siirin erikoislaatuiseen omakotitaloon. Siellä on joka paikassa käsin tehtyjä hiirinukkeja, joiden kanssa Siiri keskustelee. Marjukan mies soittelee, kunnes tämä lopulta sulkee puhelimen. Siiri ymmärtää nuoremman hädän ja naiset ystävystyvät. Joskus vieraalle ihmiselle on helpompi puhua kuin ystävälle tai sukulaiselle. Naiset avautuvat toisilleen ja lopulta Marjukka kertoo surmanneensa miehensä Apen. Ruumis on mattoon käärittynä hänen autossaan. Siirin reaktio on yllättävä. Hän kysyy paloitteliko Marjukka ruumiin ja selostaa sitten seikkaperäisesti, kuinka se pitää tehdä. Kun Marjukka ihmettelee, mistä tämä tietää kaiken, kertoo Siiri nähneensä ohjelman, jossa haastateltiin sarjamurhaajaa. Naisten keskustelu keskeytyy, kun pihalle ilmestyy poliiseja. Kukkapenkistä on löytynyt vuosia sitten kadonneeksi ilmoitetun Siirin aviomiehen Heikin ruumis. Viimeinen kohtaus tapahtuu vankilassa. Marjukka on tullut katsomaan Siiriä ja tuomaan hänen hiirensä. Kun Siiri kysyy löysivätkö poliisit Apen ruumiin, tunnustaa Marjukka keksineensä koko jutun. Mutta hän oli kotiin palattuaan välittömästi mennyt maistraattiin ja pannut eropaperit vireille. Siiri ei kuuntele. Hän on onnellinen hiiristään ja pakenee jälleen niiden maailmaan.
Sukupuolistuneesta väkivallasta vaikeneminen on kaikkein pahinta niin uhreille kuin myös väkivallan tekijöille, vaikka he eivät itse ymmärtäisikään sitä. Usein uhri puolustelee väkivallan tekijää, koska uhriksi joutuminen on häpeällistä. Mieluummin hän hakee syytä itsestään kuten näytelmän Marjukka, koska hänen itsetuntonsa on jo viety.
Ei must enne oo kukaan välittänyt. Mä oon aina tuntenut, etten mä oo yhtään mitään. Ettei mua kukaan voi...
Ja niinhän se Apekin aina sanoo, etten mä oo mitään. Et mä oon ihan onneton puotipuksu, mut kuiteski mä oon Apelle jotenkin tärkeä. Kai mä oon sen turvasatama.
Esityksemme alkoi miimisellä kohtauksella, jossa Ape pahoinpiteli vaimoaan. Apen naamio oli kaksikasvoinen: toinen puoli oli miellyttävä, toinen raaka. Dr. Jekyll ja Mr Hyde. Näytelmämme ei ollut suurta taidetta, mutta se oli tärkeä puheenvuoro, ja katsomossa istui eri esityksissä ihmisiä, jotka olivat kokeneet sukupuolistunutta väkivaltaa, ja ihmisiä, jotka eivät olisi halunneet tietää siitä kuin myös niitä, jotka tuskin uskoivat sellaisen olemassaoloon. Siinä oli tekstin heikkouksista huolimatta hyvin vaikuttavia kohtauksia, ja itse esitys kosketti, minkä tunsi yleisön reaktioista. Samoin näytelmäkin parani huomattavasti loppua kohden. Oikeastaan luettuani sen nyt uudelleen, minussa heräsi halua kirjoittaa se vielä kerran ja poistaa Ape-takautumat alkua lukuun ottamatta. Ehkä teenkin vielä niin.
dit1