Ltaustaa



TAUSTAA ARVOSTELUJA KUVIA VIDEO
Kirjailija AIN'ELISABET PENNANEN syntyi Käkisalmella 1881 ja kuoli Helsingissä 1945. Hän oli monessa suhteessa hyvin poikkeuksellinen nainen. Hän uhmasi ympäristöään kieltäytymällä avioliitosta tunnetun näyttelijän Aarne Orjatsalon kanssa ja kasvattamalla poikansa Jarno Pennasen yksinhuoltajana viime vuosisadan alussa. Tosin toisen poikansa Mirko Rolfin hän joutui avioerosopimuksessa jättämään isälleen Ruotsiin. Ain`Elisabet Pennanen oli pienikokoinen ja ulkonäöltään melko vaatimaton, mutta silti lahjakkaat ja komeat miehet kuten em. Orjatsalo, tri Bruno Rolf, Juhani Siljo, Olavi Paavolainen jne rakastuivat tai ihastuivat häneen. Tekivätkö sen hänen ihastuttavat hattunsa vai säkenöivä kielenkäyttönsä, voivat vain asianosaiset kertoa. Olavi Paavolaisen vuoteen vierellä oli hänen kuollessaan avoinna A-E Pennasen runokokoelma ”Huomensynty”ja runo ”Kun kerran taannoin rakas… ”: ... sun pääsi kaappijuopon tavoin nuokkuu turtana, ei lohtua suo yksin kallistettu malja, ei unhoitusta mikään Nirvana, ja turhaan kuulostelet ääntä mykän oven takaa, luo eikö harhaantuisi joku kuoma entinen, yks suosiostas enin ylpeilleistä, ees väihkyttämään varjot muinaisilojen; niin silloin, Yhä-rakkain, tiedä: aina, aina, hän, Hävinnein, sun etees tuulispäänä tuiskahtais! Niin köykkyseläksi et kutistune koskaan, sa ettet hongan lailla kohoais, niin ohuina ei koskaan hapsottaisi kiharasi, ne ettei silmissäni kulleroina kiemurtais, niin tyhjät ei ois sydänkammiosi, niist’ etten iki-ilon aarniota sais! Ja sitten Rakkaani, ois kaksi viimein kahden… En tiedä oliko Olavi Paavolaisella ja A-E Pennasella ollut rakkaussuhde, mutta ainakin he olivat läheisiä ystäviä keskenään. Runossa, jota siteerasin, kuvastuu jotain hyvin oleellista Ain´Elisabetista: hänen kykynsä nähdä toisaalta syvälle miehen sieluun ja toisaalta hänen taipumuksensa rakentaa rakastamistaan miehistä ihannekuvia. Hän koki itsensä vahvana hengettärenä, ja hänen tehtävänään oli nostaa miehestä esille tämän jaloin puoli, jonka miehinen itserakkaus vielä peitti. Tämän piirteen havaitseminen isoäidissäni sai minut osin irtautumaan romaanin ”Kaksi raukkaa” sovittamisesta ja kirjoittamaan uuden näytelmän Juhani Siljon ja Ain´Elisabet Pennasen rakkaustarinasta. Minä toin mukaan fiktiivisenä henkilönä Aarne Orjatsalon, vaikka hän tuskin oli siihen aikaan tekemisissä Ain´Elisabetin kanssa. Samoin loin Ebban – vastahahmon Ain´Elisabetin romanttiselle ja ihanteelliselle rakkauskuvalle. Ain´Elisabet Pennasen ensimmäinen runokokoelma ”Tshandalan vanki” ilmestyi 1907. Sitä ennen hän oli kokeillut näyttelemistä Tampereen teatterissa, jossa hän tapasi Aarne Orjatsalon. Heidän lyhyt suhteensa tuotti pojan Jarnon, jonka syntymä 1906 oli suuri skandaali Tampereella. Kaksikymmentäviisivuotias Ain'Elisabet kirjoitti avainromaanin “Voimaihmisiä”, jossa hän kuvasi 23 vuotiasta Orjatsaloa yliaistillisena viettelijänä ja hirviönä kapellimestari Georg Braunin muodossa: ” - - - Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin. Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti. Hän kertoi minulle surullisen julman elämän. tarinansa ja herätti säälin. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja auttaa loppuun saakka? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt suuri rakkaus.' Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla katselevan, ei hän enää mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: - Niin teinkin. Kysyn: - Miksi? - Väkevämmän oikeudella! Nauraen ja liehakoiden hän palaa luokseni inhoiltavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee myös Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi. [Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja ruumiita voi hän löytää suutareissa. räätäleissä ja puotipalvelijoissa. Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa. Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa vaikka huonot modellit! Näen kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks ajavat he juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän lahjojaan voi käyttää. Niin kuin Korsikan Napoleonista singahtaa hänestäkin neron kipinä läpi joukkojensa. 'Viekas peliveikko on elo', sanovat vanhat. 'Viekkaampi on uusi voimaihminen', vastaavat nuoret. - - - Hellevi kiihotti itsensä kirjoittamaan Braunille. - Ja kirjeet polttivat hänen omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille. Braun halveksi niitä. - Ne ovat unta, sanoi hän. - - Todista rakkautesi taipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: Antaudu! Niin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun. Tai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia kohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi tajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla vaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisänä, kun pyyntöönsä ei suostuttu. Millainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan. Mutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan, runoili hänelle voimia, lahjoja, kauneuksia ... - Muut ovat hänen rinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: - Minulle on hän ihmeen hyvä. Niin valehtelevat pelkurit tai sankarit!” Orjatsalo vastasi kirjoittamalla kirjan “Viettelijä”, jossa hän vuorostaan kuvasi sekä itseään että Ain'Elisabetia jonkin verran realistisemmin silti piikitellen nuoren kirjailijan koketteriaa, idealismia ja naiiveja moraalikäsityksiä. ”- - - Eini nauroi, hän koetti olla iloinen vallan kuin kahleensa katkonut keväinen puro. Satoja pieniä kepposia hän keksi ja koetti saada niillä Jorman hilpeäksi ja se onnistuikin viimein. Hän puheli kaikesta, lasketteli säkenöiviä paradokseja kaikesta ja oli ihastuttava suuressa yli-ihmismäisyydessään, joksi hän itse sitä nimitti. Jormaa se huvitti. Olihan Eini sentään toista kuin nuo muut. Hän oli syvempi ja säkenöivämpi kuin toiset. Jorman täytyi Einistä pitää, ja hän tekikin sen tavallaan. Heidän ajaessaan kotia Eini kertoi satuja, ja Jorma kuunteli niitä melkein lapsellisella ihailulla. Hän olisi kyllä mielellään antanut jäälautan olla heidän välillään, mutta se ei onnistunut. Eini sulatti sen avomielisellä hilpeydellään ja avuttomalla ihailullaan. Einin portailla he erosivat. Eini kiepsahti hänen kaulaansa, Jorma nosti hänet käsivarsillaan korkealle ja suuteli häntä, suuteli raivoisasti ja raikkaasti. Sinä iltana hän lupasi olla Einin ystävä. Eini kirjoitti hänelle pitkiä kirjeitä joka päivä. Mitä ne sisälsivät? Aina samaa, mutta sanat leikkivät niissä viehättävää leikkiään, ja siksi hän niitä rakasti. Pari päivää oli kulunut ja Jorma läksi tapaamaan Einiä. - Kuules, tyttö, sanoi hän istuuduttuaan mukavasti Einin keinutuoliin. Sinun kirjeesi ovat aina ihmeellisen monipuolisia epistoloita. Sinä puhut niissä kaikesta ja niin ihanassa epäjärjestyksessä, että parhaalla tahdollanikaan en pääse niiden tarkoituksien perille. Sinä säkenöit niissä kuin raketti, ja jumaliste, jos aina tiedän mihin ne kaikki tulipallot tähtäävät. Pyydän, selitä minulle niitä vähän lähemmin! Joskus nimittäin tuntuu minusta kuin olisin ininä lähellä sinua, Joskus - - Miksi sinä minua, miksei yhtä hyvin minä sinua, kysyi Eini. - Katsos, se asia on aivan erikoinen. Siinä suhteessa onkin välillämme vallitsemassa aivan luonnoton suhde, Minä en tunne itseäni noin ehdottomasti vedetyksi sinun luoksesi, minä en tunne sitä sidettä olevan välillämme, joka kaikkien luonnonlakien mukaan tulisi olla olemassa. Jonkinlainen uteliaisuus vain kiinnittää minua sinuun. Se ei ole edes intohimo minun ruumiissani, joka minut sinuun kahlehtii. Ei. Se on yksinkertaisesti jonkinlainen mieliteko saada tutustua uuteen mieltäkiinnittävään naissieluun. Ja toiselta puolelta taas: minä tunnen aivan vaistomaisesti, että minussa on jotakin, joka vetää sinua luokseni. Mitä se on, sitä en saa itselleni selitetyksi. Se kenties jääpikin minulle aina salaisuudeksi. Ja se epätietoisuus, pelkään, on vielä aikaa myöden saapa suuren surun juovan välillemme. Kaikesta sinun puheestasi ja kirjoituksestasi loistaa läpi valtava intohimo ja kuitenkin: sanat joita sanot ja kirjoitat, eivät ole aijotut minulle. Ne tähtäävät kaikki johonkin toiseen, johonkin minulle tuntemattomaan, mutta minuun ei. Enköhän liene oikeassa? -- - - Juna nykäisee jälleen taipaleelle, ja rattaiden jyrähdellessä kiskojen jatkoksiin vaipui Jorma ikäviin ajatuksiin. Hän huokasi syvään, niin että hän itsekin sen huomasi. Aina oli Einin kirjeessä sama intohimo mutta samalla myös sama pingoitettu luonnottomuus. Utukuvia luopi hän itselleen. Elää aivan omaa maailmaansa ja sinne kokee hän sovelluttaa Jorman kuvan ja luoda hänen ympärilleen saturuhtinaan sädekehän. Mutta asia ei voi näin jatkua, sehän tulee naurettavaksi ja on jo sitä. Ja miehet eivät pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että heidän suhteensa naiseen on naurettava. Siitäpä melkein aina johtuu miesten raakuus naisia kohtaan. Eikä Jormakaan tässä suhteessa ollut erilainen toisia miehiä. Ja kuitenkin uhkuivat Einin kirjeet hänelle lämpöä. Niinpä kylläkin, mutta se oli teennäistä, se oli kuin hukkuvan avunhuutoa kaikki. Ikään kuin: Armahda, jos sinä minut jätät, niin minä hukun, kuolen! ,Ja Jorman sääliin vetosivat Einin kirjeet, siksi ne häntä kaikesta huolimatta aina kiusasivat. -- - -” Ain'Elisabet meni vähän myöhemmin naimisiin ruotsalaisen tri Rolfin kanssa, josta avioliitosta syntyi poika - Mirko. Pian koittaneessa avioerossa hän joutui jättämään lapsensa isälleen ja luopumaan myös tämän tapaamisoikeudesta. Hänellä oli myös rakkaussuhde italialaiseen taidemaalariin, mutta kun heidän lapsensa syntyi kuolleena, mies syytti siitä äitä, ja hekin erosivat. Jarno joutui lapsena olemaan paljon yksin ja vieraiden ihmisten hoidossa, mutta silti voi sanoa, että äiti kasvatti hänet. Heillä oli hyvin lämmin ja kiinteä suhde. Maailmansodan aikoihin Ain`Elisabet tutustui jonkun verran itseään nuorempaan runoilijaan Juhani Siljoon, joka oli lahjakas ja niittänyt jo mainetta niin runoilijana kuin arvostelijana. Siljo oli arvostelijana määrätietoinen, mutta samalla yksityiselämässään hyvin sidoksissa sisareensa ja äitiinsä. Ain´Elisabet oli luultavasti hänen ensimmäinen suuri rakkautensa. Siljon perhe ei kuitenkaan hyväksynyt tätä suhdetta, ja pian pienen Jyväskylän rouvat alkoivat Siljon Miili-sisaren johdolla vainota Ain´Elisabetia, jonka asema eronneena naisena ja yksinhuoltajana alkoi muodostua kestämättömäksi. Rouvat kävivät hyökkäykseen Siljon sisaren Miili Airilan johdolla. ”K. Rouva Rolf Olen jo yli puoli vuottaa saanut puolustaa Teitä yleistä arvostelua vastaan täällä. Ensin oli vaikeata ymmärtää, että joku voi niin nopeassa ajassa saada yleisen mielipiteen vastaansa. Mutta opittuani teitä paremmin tuntemaan minäkin viimein käsitin, mihin kaikki teidän hienostelunne tähtää. Kun suhteenne rakkaaseen veljeeni alkoi, minua oli jo varoitettu teistä, sanottiin että jokainen suhde Teillä päättyy samaan tanssiin...” Mitä pahaa siinä sitten on, että te kaksi olette eroottisesti toisiinne kiintyneet? Onko kenelläkään kolmannella oikeutta sanoa mitään kahden vapaan ihmisen keskinäisestä asiasta? Koetan selittää, miksi minusta tällainen suhde on luonnoton ja mikä minut on saattanut tähän rohkeaan tekoon. Te kaksi olette moraalisesti vastakohtaisia. Sitäkö varten veljeni on pitänyt puhtaan nuoruuden, sitäkö varten hän on ankaralla stoalaisella itsekurilla koonnut suuren ja kauniin pääoman siveellistä voimaa, että hän jakaisi kapitaalinsa sellaisen eroottisen herkuttelijan kanssa kuin Te olette. Olisihan se taivaaseen huutavaa kohtalon ivaa! Hän olisi Teillä kumminkin neljäs, mahdollisesti kymmenes tai kahdeskymmenes mies. Ja hänen, joka puolestaan pystyisi antamaan ehjästi ja kokonaisesti, täytyisi tyytyä noiden edellisten jälkeen jättämiin rippeisiin. Raivostun ajatellessani, että hän kulkee nyt samaa polkua, jota monet likaiset jalat ennen häntä ovat astuneet. Ja hän luule kulkevansa vapaana eikä huomaa, että häntä’ vedetään taitavasti ja ovelasti, tuntumattomasti silloin tällöin silmukasta nykäisten. On halpamaista, että te alati vetoatte hänen kauhuunsa esiintyä epämiehekkäänä ja yleisen mielipiteen orjana. Halpamaista on, että Te tätä hänen kunnianhimoansa käytätte omien tarkoitusperienne hyväksi. Te tiedätte, että tällä vetoamisellanne saatte hänet vaikka mihin – paitsi suoranaisesti huonoon ja halpaan, kyllä teidän pitäisi jo uskoa, että hän on miehekäs ja ritarillinen, että hän ei pelkää yleistä arvostelua. Olisipa jo aika todistaa hänelle, että yleisen mielipiteen tuomio voi välistä olla oikeakin ja sen uhmaaminen suorastaan kyynillistä ja julkeata... Kirje jatkuu suurin piirtein samanlaisena päätyen lopussa varsinaiseen luonneanalyysiin. .. Teidän tekonne ovat taas ankaran tuomitsevina kertyneet eteenne. Mutta näppärällä silmänkääntötempulla te kiepsautatte syytöksien nuolet pois itsestänne päin meitä ja koko porvarillista yhteiskuntaa syyttäen sitä aiheettomasta, konnamaisesta parjaushalusta. Te nousette piedestalille, josta halveksien katsotte ”parjaajajoukkoon” ja jatkatte elämäänne entiseen tapaan eroottisissa hurmiotiloissanne. Sallikaa minun vielä sanoa, että nyt kun minä katselen Teitä toisilla silmillä, minä ymmärrän sen kirjoituksen, joka Teidän kasvoihinne on piirretty ja jota minä tähän saakka olen turhaan koettanut tavailla. Teidän entinen ja nykyinen elämänne on sinne kirjoitettu. Enemmän kuin ihmisten näkemiä ja kuulemia, minä uskon teidän kasvojenne todistusta. Siellä minä saan tietää, että Te kierrätte alituisesti tällaista rataa: ensin etsitään miehen sielua älykkäillä resonemangeilla, sitten koetetaan dito keinoilla (samoilla keinoilla) herättää hänen ihailunsa, sen jälkeen tutkitaan hänen luonnettansa ja katsotaan, minkälainen menettelytapa kulloinkin sopii, sen jälkeen muokataan hänen mielensä lemmenkuherteluille alttiiksi, ja lopuksi kun hän on kyllin kypsä, vedetään vuoteeseen. Kun minä näen puhtaan rakkaan Juhani- veljeni tekemässä Teidän kanssanne tällaista kierrosta, eikö minulla ole oikeus nostaa hätähuuto hänen puolestaan. Siljo ei jättänyt Ain´Elisabetia, mutta ei myöskään asettunut puolustamaan häntä. Lähinnä hän vähätteli sisarensa parjauksia ja Jyväskylän rouvien ajojahtia. Tuntuiko yleisen mielipiteen uhmaaminen sittenkin ”kyynilliseltä ja julkealta”? Ehkä Siljon runo ”Golgatalla” kuvaa hänen tuntojaan. Löin itse ristille rakkauteni, oman taivastieni viitaksi löin. Sun nähtes naulitsin rakkauteni, vaan maahan lasken sen tummin öin. se päivin ristillä riippuu, vaan maahan lasken sen tummin öin! Sun nähtes päivin mun rakkauteni hymyhuulin paastoo, juo etikkaa. Öin ristinsä juurella rakkauteni sun rakkauttasi janoaa. se päivin ristillä riippuu, öin tomussa maan sua janoaa. Ja jok’ainoa aamu ma rakkauteni taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan. Ja jok’ yö otan ristiltä rakkauteni sult’ anteeksi nöyrästi anelemaan. Se päivin ristillä riippuu, mut öin sua vartovi tomussa maan! Ain´Elisabet oli varmasti outo ilmestys vuosisadan alun pikkuporvarillisessa Jyväskylässä. Hän tarjosi Siljolle tuulahduksen Suuresta maailmasta ja henkeviä keskusteluja kirjallisuudesta ja taiteista, mutta toisaalta rikkoi kaikkia niitä käyttäytymisnormeja, joita tämä nuori runoilija oli siihen asti omaksunut. Siksi luulen, että Siljon suhde varsinkin alussa oli Ain´Elisabetiin ambivalentti: hän rakasti tätä, mutta samalla häpesi niin kuin lapsi häpeää äitiään, joka ei käyttäydy niin kuin muiden lasten äidit. Ehkä siinä on jotain, minkä Orjatsalo ilmaisi sanoilla: ”.. miehet eivät pelkää mitään niin paljon kuin sitä, että heidän suhteensa naiseen on naurettava. Siitäpä melkein aina johtuu miesten raakuus naisia kohtaan.” Ain´Elisabet Pennasen ja Juhani Alarik Siljon suhde oli monisärmäinen. Se piti sisällään kolhuja, mutta silti voidaan puhua suuresta rakkaudesta kummaltakin puolelta. Traagista siinä on, että Ain´Elisabet syyttäessään oikeutetusti Siljoa vastuun kaihtamisesta niin yksityiselämässä kuin politiikassa, ajoi tämän tavallaan rintamalle, jossa hän sitten haavoittui. Ain´Elisabet etsi Siljoa ruumiskuormien joukosta, kunnes vihdoin löysi hänet Tampereelta haavoittuneena. He eivät koskaan ehtineet laillistaa suhdettaan, vaan Siljo kuoli sairaalassa haavoihinsa 1918, koska ei suostunut jalkansa amputoimiseen. Siljon kirjallinen jäämistö jäi Ain´Elisabetille ja hän toimitti runo ja aforismiteoksen ”Selvään veteen” julkaisukuntoon. Ain´Elisabet Pennasen omassa kirjallisessa toiminnassa seurasi pitkä hiljaisuus, kunnes 1943 ilmestyi “Huomensynty”, jossa oli mm. hänen kirjoittamiaan tanka-runoja. Hän käänsi luultavasti ensimmäisenä suomalaisena japanilaisia tanka- ja haikurunoja. 30-luvulla hän alkoi kirjoittaa romaania, jossa hän kuvasi rakkaussuhdettaan Juhani Siljoon. “Kaksi raukkaa” ilmestyi postuumina 1968 isäni Jarno Pennasen toimittamana. Ain´Elisabet Pennasella oli myöhempinä vuosina lämmin suhde Olavi Paavolaiseen, joka tuki ja rohkaisi häntä hänen kirjallisessa työssään. .Ain'Elisabet Pennasen tuotanto käsittää runokokoelmat “Tshandalan vanki” ja “Huomensynty”, romaanit “Voimaihmisiä”, “Palkkapiian päiväkirja”, “Erään perhosen joululahja” ja “Kaksi raukkaa” sekä näytelmät “Rossit”, “Se laiva lähti kuitenkin”, “Arvolan kauhea lapsi” ja isäni toimesta Tilanteen liitteenä julkaistu “Leppäkoskella”. Näytelmä ”Linnunrata”(Nimi tulee A-E Pennasen samannimisestä runosta) ei ole historiallinen kuvaus näistä kahdesta suomalaisesta runoilijasta, vaan se on fiktiivinen tarina miehen ja naisen rakkaudesta. En ole pyrkinyt ulkoiseen yhdennäköisyyteen siinä esiintyvien historiallisten henkilöiden kanssa, mutta sen sijaan kyllä henkiseen. dit1