Pääsivu Jotaarkka Teatteri
 TV ja Elokuva





TAUSTAA     ARVOSTELUJA     KUVIA     VIDEO

Hamlet 1991

Ryhdyin tekemään Hamletia TV1:n teatteritoimitukselle 1991. Minusta oli tullut keski-ikäinen. Täytin kuvauksien aikana 45. Keski-ikäisyys oli yksi peruslähtökohdista työlleni. Halusin tehdä oman ikäpolveni Hamletin. Ajatus siitä syntyi osittain näytelmäkirjailija Henri Kapulaisen lausahduksesta: ”Kosmoksessa istuu taiteilijoita, joilla oli tulevaisuus vielä eilen.” Lauseen voi ymmärtää laajemminkin kuin vain alkoholismiin liittyvänä. Yhden ikäpolven tulevaisuuden näkymät olivat muuttuneet ratkaisevasti. Gorbatshov oli alkanut varovasti purkaa stalinismia, ja Neuvostoliitossa vallitsi ”Glasnost” eli avoimuus. Berliinin muuri oli sortunut, ja neuvostokommunismin korruptio alkoi käydä yhä selvemmäksi sen kokiessa takaiskun toisensa perään. Neuvostoliiton sotilaallinen asemakin sai kovan kolauksen, kun saksalainen nuori opiskelija Mathias Rust lensi pienkoneella Moskovaan ja laskeutui Punaiselle torille. Taistolaisliike oli jo menettänyt asemansa nuorison keskuudessa ja entiset tuttavat ja ystävät tervehtivät jälleen normaalisti.

Toisaalta pääoman keskittyminen oli suurempaa kuin se oli ollut koskaan aikaisemmin minun elinaikanani. 1990-luvulla alkoi keskiluokan asema horjua jo vauraissa länsimaissakin.  Yhdysvalloissa teollisuutta siirrettiin toisen tai kolmannen maailman maihin.  Tuloerot kasvoivat ja ovat kasvaneet edelleenkin niin maailmalla kuin Suomessa. Ystäväni ohjaaja Reima Kekäläinen veisti joskus 70-luvulla, että hän äänestää kommunisteja niin kauan kun voi olla varma, että ne eivät pääse valtaan. Kommunismi oli silloin pelotinkivi oikeistolle, mutta enää sitä ei tarvinnut pelätä. Kapitalismi saattoi näyttää avoimemmin olemuksensa. Mutta tuntui siltä, että koko vasemmisto haparoi eikä oikein tiennyt, kenen joukoissa seistä. Tulevaisuus oli eilen, mutta missä se on nyt? Marxin haamu vaati vasemmistointellektuellia toimimaan, mutta miten? Siinä olivat uuden Hamlet-tulkinnan lähtökohdat.

Televisiosovitus perustui ajatukseen Hamletin tarinan kuljettamisesta kahdessa ajassa: nykyajassa ja fiktiivisessä. Keski-ikäinen vasemmistointellektuelli istuu ravintola Kosmoksessa ja on menossa teatteriin nuoren naisen kanssa. Hänellä on liput, mutta hän on melko humalassa. Katsojan ratkaistavaksi jää, meneekö hän teatteriin vai kuvitteleeko hän kaiken. Joka tapauksessa teatterissa esitetään Hamletia. Mies kuvittelee tai näkee itsensä Hamletina, ja näytelmän muutkin henkilöt ovat samoja ravintolan asiakkaita. Tyttöystävä on tietenkin Ofelia. Nämä kaksi todellisuutta kulkevat rinnakkain ja vievät tarinaa eteenpäin.

Nykyajan sekoittaminen historialliseen näytelmään on aina vaarallista, koska siitä tulee helposti vain sormella osoittelua. Minun lähtökohtani ei kuitenkaan perustunut näytelmän nykyaikaistamiseen, vaan sen rakenteeseen. Ensinnäkin Shakespeare kuvaa omaa aikaansa, vaikka sijoittaakin tapahtumat keskiaikaiseen Tanskan kuninkaan linnaan. Toiseksi Hamlet kamppailee jatkuvasti sen kanssa, kumpi on totta: hänen sisäinen todellisuutensa (haamun viestit) vai ulkoinen todellisuus. Englantilainen runoilija Samuel Taylor Coleridge on kirjoittanut, että Hamletin ongelma tiivistyy siinä, että hän ei pysty erottamaan sisäistä todellisuutta ulkoisesta. Jokainen meistä tietää, että unen rajamailla on tällainen tila, mutta jotkut meistä kokevat sen täydessä tietoisuudessa. Minä kutsun sitä humanistin ongelmaksi. Teollisuuslaitoksessa toimiva ylempi toimihenkilö eikä aina tavallinen työläinenkään aseta itselleen kysymystä, saastuttaako hänen toimintansa ympäristöä. Mutta vakaumuksellinen humanisti asettaa, ja Hamlet asettaa. Hamlet on eettisesti pitkälle kehittynyt henkilö ja pyrkii toimimaan oikein, mutta juuri hänen jatkuva epäröintinsä saa aikaan sen, että hän ei ole tehokas. Hamletit eivät rakenna tehtaita eivätkä tee vallankumouksia. 

Monet kollegani epäilivät alussa tulkintaani, mutta hyväksyivät sen varauksettomasti ohjelman valmistuttua, jopa kehuivat sitä. Sisäinen ja ulkoinen todellisuus sekoittuvat esityksessä. Fiktiivinen Hamlet kuolee traagisesti ja Kosmoksen Hamlet sammuu pöytään, josta vahtimestari auttaa hänet ulos. Nykyajan Hamletissa sain korostettua hänen saamattomuuttaan, fiktiivisen Hamletin kamppaillessa eettisten kysymysten parissa, vaikka tietenkin persoonallisuuden kummatkin puolet vaikuttivat molemmissa. ”Ollako vai eikö olla..” monologissa Hamlet paljastaa halunsa paeta tehtäväänsä ja hautoo itsemurhaa. Se on myös äärimmäisen henkisen umpikujan hetki, jossa ihminen seisoo kasvokkain elämän ja kuoleman kanssa asettaen koko olemassaolonsa kyseenalaiseksi. Monologi on näytelmän käännekohta. Sen jälkeen Hamlet alkaa toimia paljastaakseen murhaajan, mutta toiminta ei johda siihen, mihin pitäisi, vaan Poloniuksen kuolemaan. Toisaalta itsensä paljastamista voi ajatella myös prosessina, joka päättyy vasta näytelmän loputtua. Silloinkaan ei välttämättä kaikki ole paljastunut. Hamletin viimeinen repliikki on ”...ja loppu salaisuutta.”
   
Neuvostoliitto lakkautettiin lokakuussa 1991, kun leikkasin Hamletia. Maailma ei enää ollut entisensä. Vanhoille kommunisteille, joiden maailmankatsomus oli perustunut enemmänkin uskoon ja luottamukseen kuin älylliseen pohdiskeluun, Neuvostoliiton lakkauttaminen oli tragedia. Pieni SKP ry yritti pääsihteerinsä Jouko Kajanojan johdolla pelastaa harvoja uskonsa säilyttäneitä taistolaisia. Suurin osa oli kuitenkin jo siirtynyt Vasemmistoliittoon. He olivat hiljaisia ja heitä tuskin enää erotti liiton muista jäsenistä. Jotkut olivat jättäneet koko entisen kansandemokraattisen liikkeen tai liittyneet vihreisiin. Nuorille taistolaisille neuvostojärjestelmän romahtaminen ei ollut varsinaisesti tragedia, se aiheutti pikemminkin hämmennystä ja oli yllätys.

Minä hyödynsin Neuvostoliitossa tapahtuneen vallanmuutoksen Hamletin leikkausvaiheessa. Meillä Hamletin kuuluisa monologi alkaa fiktiivisestä todellisuudesta mutta siirtyy nykyaikaan, jossa Hamletiksi itsensä kokeva mies katselee televisiota. Siellä fiktiivinen Hamlet kysyy: ”Ollako vai eikö olla. Leninin patsaita kaadetaan, ja aina kun hän vaihtaa kanavaa on siellä Hamlet – Lawrence Olivier, joka kysyy ”To be or not to be...”, tai Hannu Kahakorpi ”Ollako vai eikö olla..”, tai Innokenti Smoktunovski ”Bytj ili nje bytj, vot vtsjom vopros...” ikään kuin koko maailma miettisi olemassaolonsa mielekkyyttä. Seinällä on Marxin kuva ja Godardin elokuvan juliste: ”Marxin ja Coca-Colan lapset”.

Tässä kolmannessa Hamletissani sain aikaisemmissa jo kehittelemäni teemat vietyä loppuun. Seksuaalisuus ja politiikka olivat kummatkin vahvasti läsnä. Turo Unho mietti Jyväskylässä, että Gertrudin pitäisi itse asiassa makuuhuonekohtauksessa nähdä haamu mutta olla vain välittämättä siitä. Jyväskylässä en vielä osannut tai halunnut toteuttaa sitä, mutta viimeisessä televisioversiossa niin tapahtui. Kun Seela Sella katsoo ja tunnistaa haamun mutta kieltää sen, valhe kasvaa järkyttäviin mittasuhteisiin. Oma äitikin haluaa hyväksyä valheen. Valheet ja vakoilu seuraavat Hamletia ja esitys kysyy: tällaisessa maailmassako me elämme? Perheenjäsenet ilmiantoivat toisiaan ja ystäviään Stalinin ajan Neuvostoliitossa, Natsi-Saksassa, Khomeinin Iranissa, ja tällaista valitettavasti tapahtuu edelleen. Ofelian (Oona Kamu) järjen menetys ja hänen kahlitsemisensa siveysvyöhön sekä myöhempi ilmestymisensä kuninkaan hoviin on osa tätä kokonaisuutta. Hänkin oli valheen ja teeskentelyn uhri aivan kuten Hamlet.

Hamletissa kuljetetaan kolmen nuoren ihmisen Laertesin, Fortinbrasin ja Hamletin tarinaa. Ne ovat toisaalta erillisiä, mutta toisaalta ne jakavat yhteisen ongelman: miten kostaa isän murha. Ja siinäpä tulee esille Shakespearen nerokkuus, jokainen näistä kolmesta suhtautuu tilanteeseensa aivan eri tavalla. Laertes syöksyy kostamaan suin päin ja on helposti manipuloitavissa. Hänestä tulee vain todellisen rikollisen murha-ase ja hän menehtyy lopulta omaan ansaansa. Fortinbras on toiminnan mies. Hän on päättänyt valloittaa isänsä menettämät maat takaisin, ja vaikka setä häntä siitä ojentaa, hän muuttaa vain taktiikkaansa ja vahvistaa sotajoukkojaan. Olisiko Fortinbras hankkinut sotimalla maansa takaisin, sitä näytelmä ei kerro, mutta joka tapauksessa hän on voittaja. Kummatkin heistä olisivat pärjänneet hyvin Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi. Mutta Hamlet viivyttelee, pohtii ja menettää lopulta kaiken paitsi oman sisäisen rauhansa.

Kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, ei länttä enää kiinnostanut Solzhenitsynin kirjoitukset sen paremmin kuin Medvejevin kaksoset Zhores1 ja Roy2 eikä edes Saharovkaan. Venäjällä eivät valtaan nousseet toisinajattelijat jotka olivat riskeeranneet henkensä, itsensä ja lähimmäistensä uran ja elämän. Valtaan nousivat Claudiukset, Poloniukset, Rosencranzit ja Gyldensternit ja muut myötäilivät heitä. Punaisesta porvaristosta tuli musta tai valkoinen. Pieniä muutoksia tapahtui. Jotkut syrjityt pääsivät eteenpäin, jotkut rikolliset nousivat establishmenttiin, mutta kansa, taiteilijat ja monet muutkin luovan työn tekijät joutuivat vain ojasta allikkoon. ”Sillä historian kulkua / ei taaksepäin voi tuupata / ja tyranni saa aina palkkansa.”  Mutta  vaikka tyranni saisi palkkansa, mistä ne uudet tyrannit tulevat? Pahimmassa tapauksessa niillä ei ole edes nimeä. Sortaja on anonyymi, eikä oikeudenmukaisuudesta ole tietoa. Maailmaa pitäisi jälleen muuttaa.  Onko Kaarlo Kramsun synkeä runo ”Uusi aika” ainoa vastaus.

Ja jälleen syntyy
järjestys niin uhkee
ja valta uudet muodot saa
Ja jälleen myrsky uusi raivoon puhkee
ja alleen kaikki murtaa musertaa.

Hamlet on jokaisen humanistin kohtalotoveri, mutta miksi melkein  aina humanistin käy huonosti. Onko se kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan ja traagisuudessaan yhteiskunnallisen edistyksen edellytys? Ihminen häviää ja kuolee, ajatus jää.

Keväällä 1992 minulle myönnettiin valtionpalkinto Hamletista.
   



dit1