Elämää pienempi näytelmä

Kirja saatavilla kirjakaupoista, kirjastosta ja kustantajalta (LIKE)

Minä siis esittäydyn. Olen Jotaarkka Pennanen. Äitini oli kirjailija Anja Vammelvuo ja isäni kirjailija Jarno Pennanen. Ensimmäisestä nimestäni Jotaarkasta olen aina pitänyt. Oikeastaan nimi olisi kuulunut isälleni, sillä hänen äitinsä kutsui häntä Jotaarkaksi hänen ollessaan pieni, mutta koska nimi ei ollut kristillinen, sitä ei saanut antaa lapselle. Jotaarkka tulee Joel Lehtosen samannimisestä sadusta. Jotaarkka on prinssi, jonka isä on hävinnyt sodassa, mutta äitinsä neuvojen ja isänsä lentävän hevosen avulla hän pelastaa viholliskuninkaan tyttären lohikäärmeeltä ja saa hänet sekä puolet valtakuntaa. Isoäitini oli yksinhuoltaja, ja hän koki olevansa Jotaarkan äiti, joka eleli piilopirtissä Jotaarkan kanssa. Ajat muuttuivat, ja kun minä synnyin vuonna 1946, vanhempani halusivat nimetä minut Jotaarkaksi ja antaa kolmanneksi nimekseni Vissarion, joka on Stalinin isän nimi. Minulle he kertoivat, että nimi annettiin huomattavan kirjallisuustutkija Vissarion Belinskin mukaan, mutta myöhemmin isä tunnusti, että jos Jotaarkkaa ei olisi hyväksytty, he olisivat voineet vedota poliittisiin syihin. Kaikki nimeni hyväksyttiin ja minusta tuli Jotaarkka Aleksis Vissarion Pennanen. Jotaarkan jouduin yleensä koulua vaihtaessani kirjoittamaan taululle. Vissarionin tiputin vähitellen pois, kun huomasin, että kukaan ei vaatinut sitä. Passissa se tietysti näkyy. Minä en kärsinyt nimistäni, päinvastoin olin niistä ylpeä. Haluan kertoa asioista ja tapahtumista, jotka ovat vaikuttaneet ajatteluuni ja elämänkatsomukseeni. Koska olen ohjaaja, näytelmillä on erityisen suuri osuus, ja niihinhän liittyvät melkein kaikki elämän osa-alueet. Kirjassa esiintyy joitakin tunnettuja nimiä, ihmisiä joita olen kohdannut, jotkut kaukaisempia, jotkut läheisempiä. He ovat kuitenkin vain sivuhenkilöitä, sillä kuvaan taiteellisen työni suhdetta elämänkokemukseeni ja omaan aikaani. Koska teatterista on kenellä tahansa lupa lausua näkemyksensä, olen minäkin kosketellut aiheita, joista kirjoittaminen yleensä kuuluu asiantuntijoille, ja näin olen varmaan astunut joidenkin tietäjien varpaille. Camus kirjoitti esipuheessaan L’Envers et l’endroit -kokoelman toiseen painokseen: ”Jos minusta tällä hetkellä tuntuu, että olen erehtynyt tai valehdellut siinä, mitä joskus kirjoitin, niin se johtuu siitä, että en tiedä miten rehellisesti voisin esittää epäoikeudenmukaisen menettelyni.” Jos olen erehtynyt tai valehdellut siinä, mitä olen kirjoittanut, viittaan yllä lainattuun sitaattiin. Rehellisyyteen voi vain pyrkiä, sillä meillä on vain mielikuva itsestämme. Toivoisin lasteni lukevan tämän kirjan. Vanhin poikani Kasimir ei suureksi surukseni voi sitä tehdä, koska hän kuoli tapaturmaisesti aivan liian nuorena. Oman lapsen kuolema on haava, joka ei parane koskaan. Siksi olen omistanut kirjan hänen muistolleen. Mutta elämään kuuluu myös onnen hetkiä ja iloja. Nyt olen isoisä, hämeenkyröläisittäin Taata, ja minulla on kaksi lastenlasta, toinen poika ja toinen tyttö. Nuorin poikani on murrosikäinen ja varttumassa mieheksi. Kiitän vaimoani näyttelijä Aliisa Pulkkista hänen sekä henkisestä että taloudellisesta tuestaan. Ilman sitä minulla ei olisi ollut mahdollisuutta tehdä kirjaani. Kiitän myös ystäviäni Henri Kapulaista, Reima Kekäläistä ja Lauri Siparia rohkaisusta ja hyvistä neuvoista. Tämä ei toivottavasti ole lopputilitys elämästäni ja taiteestani. Haasteita on niin työssä kuin yksityisessä elämässä. Inhimillinen kulttuuriperintö rakentuu meistä, ja vaikka meidän osamme siinä olisi kuinka pieni tahansa, se on meidän osamme ja siksi tärkeä.