Likaiset kädet

Kirjoittanut Jean-Paul Sartre
Suomentanut Reita Lounatvuori
Ohjaus Jotaarkka Pennanen
Lavastus Marjatta kuivasto puvut Maiju Veijalainen
Valot Tuukka Toianniemi Äänet Simo Savisaari

Likaiset kädet pysyy ajankohtaisena, sillä se käsittelee samaa vallan, vapauden ja vastuun tematiikkaa, joka pysyy muuttumattomana aikojen saatossa. Ihmiskunnan historia toistaa juuri näissä teemoissa itseään; ihminen ei muutu. (Heikki Hakala, Etelä-Suomen Sanomat)

Jos ihmiskunnan historia ei kykene muuta todistamaan, se kykenee ainakin todistamaan, että tappamalla ei maailma paremmaksi muutu. Tapetun tilalle nousee aina uusi johtaja, ei sen parempi, joskus ehkä huonompi.
Sartren synkkä näytelmä on huuto ihmisen ja elämän oikeuden puolesta. Huuto joka kuiskataan, huuto, jolla hipaistaan ihoa, huuto, joka kostuttaa silmän kyyneliin ihmisen, erehtyvän, pelokkaan ja aran ihmisen puolesta. Heikkoudestaan ihminen ammentaa voimansa, voimasta heikkoutensa. (Heikki Hakala, Etelä-Suomen Sanomat)

Nyt uusi tuleminen paljastaa, että näytelmä on enemmän kuin poliittisen pelin kuvausta. Vapaus ja vastuu pelottaa ihmistä. Juonen ydin käsittelee tekojen seurauksia, oikean ja väärän teemaa, hyväksikäyttöä, valtaa, vastuuta ja romantiikkaa. Vaikka aiheena on kommunismi, näytelmässä ei taistella aatteen vuoksi. Taistelu pureutuu yksilön vastuun ja valintojen pohjalle. Valinnan tekee myös katsoja.(Lily Onjukka, Paikallissanomat)

Frenckell-näyttämöllä ensi-illan tunnelma oli hämmentävä puolesta ja vastaan. Likaiset kädet mustalla huumorilla, sopivasti, Aihe jakaa katsojat, mutta ansaitusti ohjaajan eduksi. Vallitseva sananvapaus ei riistä kirjailijan omaa ääntä. (Lily Onjukka, Paikallissanomat)

On liiankin harvinainen nautinto päästä seuraamaan näytelmää, jossa haastava älyllinen sisältö yhdistyy mukaansa tempaavaan juoneen. Likaiset kädet onkin sitä tervetulleempi lisäys syksyn ohjelmistoon. Jean-Paul Sartren 60 vuotta vanha teksti säkenöi edelleen ja hämmästyttää monitasoisuudellaan. (Jussi Suvanto, Aamulehti)

Vallan likaisuutta erittelevä näytelmä on kirjoittamisen aikoina ollut kova juttu, mutta tässä ihanteellisuutensa menettäneessä maailmasa, se ei kuohuta. Lehmän kaupat ja likainen peli ovat jo niin itsestäänselviä asioita, että niistä ei jaksa enää edes riehaantua. Jotaarkka Pennasen ohjaus ei myöskään nosta mitään uusia teemoja tai omintakeisia näkökulmia esiin, vaan etenee varsin perinteisesti. (Marja Ylönen, Satakunnan kansa)

Jotaarkka Pennasen ohjaus luottaa tekstin voimaan ja suodattaa sen olennaisen sisällön esiin ymmärrettävästi. Pennanen löytää vivahteet pienistä yksityiskohdista ja kytkee ne tarkasti kokonaisuuteen. Näytelmästä on löydetty myös sen huumori, joka on paikoin sarkastista, paikoin hyvinkin mustaa. Lopputuloksena on intensiivinen esitys, joka säilyttää tehonsa loppuun asti. (Jussi Suvanto, Aamulehti)

Teatterisyksy käynnistyi lupaavasti Tampereella. Jean-Paul Sartren Likaiissa käsissä riittää katsojalle pohdittavaa moneksi päiväksi. (Sirpa Koskinen, Kansan Uutiset)

Hugon, nuoren vallankumouksellisen voimainmittelö puoluesihteeri Hoedererin ja vaimonsa Jessican kanssa valottaa monitasoisesti ihmistä poliittisena oliona Ja mikä parasta, näytelmäteksti sen enmpää kuin Jotaarkka Pennasen ohjauskaan ei anna katsojalle valmiita vastauksia. Mutta niiden etsinnän se käynnistää. (Sirpa Koskinen, Kansan Uutiset)

Näytelmän kirjoittaja Sartre oli lähinnä marxilainen, mutta tämän näytelmän johdosta hänen nähtiin hyökkäävän kommunismia vastaan. Ei ole ihme, että Likaiset kädet- näytelmää voi tulkita niinkin. Sehän ei julista mitään aatetta, vaan haastaa katsojankin ajattelemaan ihan itse. (Leena-Maija Lindqvist, Hämeenkyrön Sanomat)

Tuskinpa Likaiset kädet enää kummempia intohimoja herättää. Näytelmänä se tuntuu vanhentuneelta. Hyvät näyttelijät pelastavat paljon: Heikki Kinnunen, Jerry Mikkelinen ja Elsa Saisio kantavat päähenkilöinä kolmetuntisen esityksen kunialla loppuun.Olisi kuitenkin toivonut, että raskasta aihetta olisi kevennetty edes jonkinlaisilla huumorin pilkahduksilla. (Vesa Kangas, Hervannan Sanomat)

Ohjaaja Jotaarkka Pennanen sitoo oivallisesti yhteen jännityksen, mustan huumorin ja vallan moraliteetit.
Likaiset kädet on mainiosti näyteltyä, napakasti ohjattua ja ajatuksellista draamaa. (Päivi Kuokkanen, Ylöjärven Uutiset)

Likaisissa käsissä ei ole kysymys siitä, miten saisimme lisää vapautta. Meillä on jo sitä täysi määrä. Siinä kysytään, miten voisimme elää kiusallisen vapautemme kanssa jotenkuten arvokkaasti. (Pertti Julkunen, Uutispäivä Demari)

Jotaarkka Pennasen ohjauksen jälkeen tuntuu selvältä, että Saisio piileskelee mystisesti jo Sartren tekstissä. Hugon nuori vaimo Jessica on näytelmän miesten yhteinen kysymysmerkki. Näytelmän perusjännite ei ole Hoedererin ja Hugon vaan Jessican ja koko muun porukan välillä. Miehet pähkäilevät synkkiä päätöksiään. Jessica kysyy aurinkoisella naamallaan koko touhun mielekkyyttä. (Pertti Julkunen, Uutispäivä Demari)

Likaiset kädet kädet kannattaa katsoa monesta syystä. (...) Näemme näytteen siitä, minkälaista hukkatyötä teemme, kun yritämme päästä eroon vapaudestamme. Se on surkuhupaista pinnistelyä. Ei kannata yrittää!(Pertti Julkunen, Uutispäivä Demari)

Tarina pääsee kunnolla esiin vasta ensimmäisen kohtauksen jälkeen, mutta siitä eteenpäin esitys rullaa eteenpäin intensiivisenä jalähes kolmetuntista kokonaiskestoaan lyhyemmän tuntuisesena. Ohjaaja Jotaarkka Pennanen ei ole konstaillut lavatoiminnan kanssa, vaan jättänyt sanoille tilaa. (Anna Sirén, Teatteri)

Hoederer vai Hugo? Kenen puolella oli Sartre? Itse hän sanoi, että Hoedererin, ainakin vähän. Mutta näytelmässä näistä kahdesta Hugo on se, joka lopussa  toimii Sartren perusfilosofian mukaisesti.
Käy katsomassa näytelmä Tampereella, on reissunsa väärtti! (Olle Lindroos, Pohjalainen)

Tampereen Teatteri onnistuu näyttämään,että Sartrella on yhä sanottavaa tämän päivän ihmiselle. Kysymykset yksilön valinnoista ja tekojen oikeutuksesta eivät ole hävinneet minnekään. (Jussi Suvanto, Aamulehti)