Elämää pienempi näytelmä

Turun Sanomat    KSML   Lukupiiri   HS  

Pennanen katsoo elämäänsä taaksepäin haavoittuvuuttaan peittelemättä, vilpittömästi ja huumoriakaan unohtamatta.

Elämää pienempi näytelmä -muistelmateoksensa lopussa teatteriohjaaja Jotaarkka Pennanen (s. 1946) toteaa osuvasti, että hän pyrki tarkastelemaan suhdettaan teatteriin ja elokuvaan, mutta tuli samalla puhuneeksi rakkaudesta, politiikasta, filosofiasta ja uskonnosta.
Pennanen syntyi värikkään kulttuurisuvun vesaksi. Hänen isoisänsä oli näyttelijä, ohjaaja, kirjailija, teatterinjohtaja sekä seikkailija Aarne Orjatsalo (1883–1941) ja isoäitinsä kirjailija, runoilija Ain’Elisabet Pennanen (1881–1945). Jotaarkka Aleksis Vissarion isä oli kirjailija, toimittaja Jarno Pennanen (1906-1969) ja äiti kirjailija, runoilija Anja Vammelvuo (1921-1988).

”Moskova ja Neuvostoliitto merkitsivät minulle maata, jossa ihmiset olivat tasaveroisia eikä hyvinvointi ollut rikkaiden etuoikeus.” Pennanen kertoo saaneensa sosialistisen kasvatuksen, joka oli itse asiassa humanistista, mutta Pennasen perheessä humanismi merkitsi Neuvostoliiton edustamaa sosialistista yhteiskuntaa.

Pennasen lapsuudenkodissa seksuaalisuuteen ja sukupuolisuhteisiin suhtauduttiin huomattavasti vapaamielisemmin kuin tuon ajan kasvatuksessa yleensä. Aikuisiällä hän on joutunut problematisoimaan kodin oppeja, sukupuolisuhteitaan ja tunne-elämäänsä niin yksityiselämässään kuin useissa ohjaustöissään.
Muistelmateos onkin avomielinen ja tarkkanäköinen kuvaus siitä, minkälaiseksi ihmiseksi Pennanen on kasvanut juurtensa, rakkaussuhteidensa ja teatteriuransa vaikutuksessa.

Ohjaustöiden kehyksissä
Toisin kuin nuoremmilla taiteilijasukupolvilla, Pennasen ikäluokan taiteilijoilla, jotka 1960- ja 1970-luvuilla olivat osallisena poliittisessa toiminnassa, taiteen tekeminen kytkeytyi yleensä myöhemminkin tavalla tai toisella politiikkaan.

Pennanen tuo eksplisiittisesti esiin, miten hänen poliittisilla näkemyksillään on hänen uransa eri vaiheissa ollut vaikutusta paitsi taiteellisiin tulkintoihin, myös urakehitykseen. Ajat ovat toki muuttuneet 1970-luvusta, jolloin kunnallisten taidelaitosten paikat jaettiin usein puolueen jäsenkirjan perusteella.

Pääsääntöisesti kronologisessa järjestyksessä esitellyt ohjaustyöt toimivat kirjassa eräänlaisena kehyksenä, joiden puitteissa ohjaaja pohtii kasvuaan taiteilijana ja ihmisenä. Teokseen rakentuu näin useita ulottuvuuksia, joista erilaiset lukijat voivat poimia itseään eniten kiinnostavia näkökulmia.

Minusta kirjan mielenkiintoisin anti on sen teatterihistoriallinen ulottuvuus. Pennasen 1960-luvun puolivälistä alkanut ja edelleen jatkuva teatteriura avaa monipuolisen vinkkelin suomalaisen teatterin lähihistoriaan.

Kuutisenkymmentä ohjaustyötä teattereissa, elokuvissa ja tv:ssä; freelance-ohjaajuus, johtajakaudet ja kiinnitykset Televisioteatterissa sekä Turun, Helsingin ja Lahden kaupunginteattereissa ovat tarjonneet Pennaselle merkittävän toiminta- ja vaikutusmahdollisuuden suomalaisella teatterikentällä.

Valtaosa Pennasen ohjaamista näytelmäteksteistä ovat eurooppalaisen draamakirjallisuuden klassikoita. Kirjoittaja perustelee elävästi, miksi hän kulloisessakin elämänvaiheessaan on tarttunut kyseiseen tekstiin ja minkälaisen tulkinnan hän on siitä tehnyt. Pennanen puhuu avoimesti ja kunnioittavasti myös hänelle tärkeistä näyttelijöistä, skenografeista ja muista taiteilijoista.

Elämää pienempi näytelmä rakentaa tekijästään sympaattisen potretin niin taiteilijana, yksityishenkilönä kuin poliittisena ajattelijana. Pennanen katsoo elämäänsä taaksepäin haavoittuvuuttaan peittelemättä, vilpittömästi ja huumoriakaan unohtamatta.
 

Ohjaaja ja teatterinjohtaja Jotaarkka Pennanen, kavereiden kesken Joju, on oikea mies kysymään, miksi taistolaisiksi kutsutut nimekkäät taiteilijat antoivat sydämellisen tukensa Tshekkoslovakian miehittäjille, kirjailijoiden suiden tukkimiselle ja laulaja Wolf Biermanin karkottamiselle? Mistä kumpusi näiden enimmäkseen hyväosaisten kulttuurityöläisten yhteinen into kannattaa julmaa diktatuuria, kiveen hakattuja dogmeja, valvontaa ja urkkimista?

Kysymykset suuntautuvat sellaisille nimekkäille taiteentekijöille kuin Matti Rossi, Marja-Leena Mikkola, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Tytti Oittinen, Sulevi Peltola, Timo Bergholm ja monet muut. Tähän mennessä on nähty muutamia lauseita nuoruuden vilpittömästä idealismista, mutta muuten aiheen ympärillä vallitsee suuri, synkkä hiljaisuus.

Oikea kysyjä Pennanen on jo pelkän henkilöhistoriansa perusteella: hänen isoisänsä oli punainen näyttelijä Aarne Orjatsalo, mummunsa Jyväskylän seminaarinmäen skandaalimaisen rakkausjutun naisenpuoli Ain Elisabeth Pennanen, äitinsä Anja Vammelvuo ja isänsä Jarno Pennanen. Kulttuuripunikkeja monessa polvessa siis.

Kipeitä Stalinin ison vihan uhreja ja vuosia kuvattiin Jarno Pennasen toimittamassa Tilanne-kulttuurilehdessä, jonka Literaturnaja Gazeta ja Tiedonantaja julistivat CIA:n rahoittamaksi myrkyksi. Vuonna 1946 syntynyt Joju tempautui 1960-luvulla nousseen radikalismin aalloille, mutta hänestä ei koskaan tullut stalinilaisen totalitarismin kannattajaa.

Pennasen luokkatoverina kuuntelin itsekin sen verran hänen vanhempiensa kertomuksia, että sain rokotuksen tuota taistolaisuuden nimellä kuvattua auktoriteettihulluutta vastaan.

Taistolaisuus on lievä nimitys, jos on sitä mieltä, että 1970-luvun vaarallisina vuosina jako Neuvostoliiton epäilijöiden ja palvelijoiden välillä halkaisi suomalaisen puoluekentän laidasta laitaan. Nykyisen kirjailijaliiton puheenjohtajan yhdenkertaisen aviomiehen aikoinaan lanseeraama "uusstalinisti" kertoo paremmin, mistä oli kysymys.

Vanhempien kunnioitus
Jos Joju etsi tietä uuteen humanismiin ja uuteen moraaliinkin, hänen monipolvinen tiensä on ainakin yhdessä suhteessa noudattanut Raamatun etiikkaa. Hän on tehnyt taidetta isoisänsä ja mummunsa vaiheista ja töistä, sovittanut äitinsä tekstejä ja esitellyt isänsä ajatuksia. Siinä mielessä hän on noudattanut käskyä kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, josta luvataan pitkän elämän palkinto.

Pennasen luova kausi näyttääkin jatkuvan edelleen isolla vauhdilla. Taiteen tekeminen on laajentunut multimediaan ja näytelmien kirjoittamiseen.

Muistelmissa pääpaino on näytelmätaiteessa, ohjauksessa, kohtausten rakenteissa, näyttelijöiden kykyjen vapauttamisessa, mutta toisella tasolla kuljetaan halki nykyisen maailman tapahtumien ja kehityksen. Siinä suhteessa Joju on ennallaan, että jokainen vastaus johtaa hänen mielessään uusien kysymysten syntyyn. Etsinnän jatkuminen on luonnonlaki.

Näytelmä heijastuksena
Kirjan nimi on oivallus: näytelmä on elämän, yhteiskuntien, kriisien ja tunteiden kuva, mutta todellisuutta pienempi ja vajavaisempi otos, kuten kaikki ihmisten selitykset.

Viime vuosisadan ja aiempien kausien kollektiivisten mielisairauksien kuvaajina näytelmäkirjailijat ovat kuitenkin löytäneet paljon miettimisen arvoista. Totalitarismin puhkeamisen teema on askarruttanut Pennasta vuosikymmeniä, ja siksi hänet tunnetaan myös Shakespearen tulkinnoistaan.

Samaa teemaa kuvaa vuosia jatkunut yritys esittää Arthur Koestlerin Pimeää keskellä päivää -romaanin tapahtumia näyttämöllä. Joukkohulluutta vastaan annettavasta rokotuksesta siinäkin on kysymys.

Teatterin ystäville Jojun muistelmat jakavat runsaasti ammattilaista tietoa. Meille ihmisen hulluutta ihmetteleville kriisialueiden kulkijoille anti on yhteiskunnallista laatua ja vertailujen alustaa. Ovatko nämä rikkaista perheistä tulleet itsemurhapommittajat jonkinlaisia islamin taistolaisia, esimerkiksi. Jään odottamaan lisää tekstiä.

Neljän naisen lukupiirimme Hellahuone on kokoontunut lähes kaksikymmentä vuotta keskittyen tietoisesti naisten kirjoittamaan kaunokirjallisuuteen. Joitakin poikkeuksia miesklassikoihin on tehty. Kirjoitan joskus Hellahuoneen kirjoista, mutta nyt haluan muistuttaa kirjasta, jonka ilokseni huomasin Erkki Tuomiojan poimineen viimeiseen tv:n Kirjan takana- kirjallisuusohjelmaan.

Tarkoitan teatteriohjaaja Jotaarkka Pennasen helmikuussa ilmestynyttä teosta Elämää pienempi näytelmä ( Like, 396 s. ), joka on omaelämäkerrallinen ja avoin, puhuu kipeistäkin asioista lämpimän mutkattomasti. Teatteritaide ja teatterin maailma tulevat lähelle tavallista teatteriharrastajaakin. Ainakin minulle syttyi innostus tarttua moniin kirjaklassikoihin, joiden pohjalta teatteriohjaaja on näyttämötaidetta tehnyt.

Kirjan ehdoton ansio on se, että se on ”ihmisen kokoinen”. Jotaarkka Pennanen ei ole pelkästään kuuluisien kulttuurivaikuttajien jälkeläinen, vaan arvostettu kulttuurivaikuttaja itsekin. Hän ei kuitenkaan monien muiden muistelijoiden tavoin puhu katedeerilta käsin. Pohdinta on inhimillistä ja juuri siksi myös moraalisesti kestävää.

Hyvin mielenkiintoisia ovat analyysit 70-luvun vasemmistolaisuudesta, sen osana ns. taistolaisliikkeestä. Jotaarkka haastaa kirjallaan keskusteluun vasemmiston lähimenneisyydestä ja todellakin toivon, että keskustelua syntyisi. Onhan aika hirveää, että vasemmiston heikentymiseen johtaneet aatteet ja prosessit, monille myös erittäin kipeät poliittiset kokemukset ovat jokseenkin kokonaan pohtimatta. Henkilökohtaisia pohdintoja on tietysti käyty, mutta yhteinen keskustelu ja analyysi puuttuvat. Mitään vanhan inttämistä en kaipaa, mutta luulen että ilman rehellistä menneen läpivalaisua ei uutta vahvaa vasemmistoa pääse kasvamaan. Historiattomuudesta on mahdotonta ponnistaa. Vasemmistoliiton saavutettua kahdenkymmenen vuoden iän ja valmistautuessa kesäkuun puoluekokoukseen olisi otollinen hetki käynnistää keskustelu. Siinä Jotaarkkan kirja voisi toimia oivana virittäjänä.

Jotaarkka Pennanen toivoo lastensa lukevan hänen tekemänsä muistelukirjan.

Sukupolvensa ensimmäisiin muistelmakirjailijoihin lukeutuvan Jotaarkka Pennasen (s. 1946) Elämää pienempi näytelmä antaa suurten ikäluokkien kulttuuriväelle mallin – oikeastaan kehotuksen – selventää tekojaan ja ratkaisujaan jälkipolville.

Esipuheessaan Pennanen toivoo lastensa lukevan kirjan. Muistelijan maltillinen ja seikkaperäinen tapa kertoa ajattelunsa ja elämänkatsomuksensa kehityksestä puhutteleekin lukijaa isällisellä vilpittömyydellään.

Pennanen ei suoranaisesti sohi muurahaispesää, vaikka puhuu ihmisistä ja asioista niiden oikeilla nimillä.

Suureksi aiheeksi nousee väistämättä taistolaisuus. Uus-stalinistinen liike sai näkyvän ja kuuluvan aseman erityisesti kulttuuripiireissä, ja Pennanen oli kuohunnan kuumassa ytimessä toimiessaan Televisioteatterin ohjaajana vuosina 1967–73.

Vasemmistolaiseksi kulttuuriradikaaliksi Pennasella oli poikkeuksellinen tausta. Aatteellisuus kumpusi jo perhetaustasta.

Poika oli ehtinyt omaksua sekä venäjän kielen taidon että kriittisen näkemyksen neuvostotodellisuuteen isänsä Jarno Pennasen toimiessa 1950-luvun lopulla kirjeenvaihtajana Moskovassa.

Tietynlaisesta traumatisoitumisesta kertoo se, miten Pennanen kirjassaan toistuvasti painottaa kuuluneensa revareiksi kutsuttuihin enemmistökommunisteihin.

Taistolaisen radikalismin hän nimeää fundamentalismiksi.

Kitkerimmät muistot liittyvät totalitaariseen asetelmaan, joka pakotti ulkopuoliset puolustamaan näkemyksiään taistolaisten käyttämällä kielellä. Pennanen myöntää omankin ajattelunsa hetkeksi pysähtyneen marxilais-leniniläisen teorian ja neuvostoestetiikan vaikutuksesta.

Moni koki keskustelun mahdottomaksi. Pennanen uskoi sosialismiin ja omiin mahdollisuuksiinsa vaikuttaa siihen, ettei uusstalinismi saisi valtaa puolueessa.

Ainoan kokoillan elokuvansa, Mommilan veritekojen (1973), tuottajaa Jörn Donneria siteeraten Pennanen toteaa taistolaisen liikkeen ennen muuta auttaneen poliittista oikeistoa vahvistamaan asemiaan. Miesten kirjeenvaihto valottaa aikakauden yhteentörmäyksiä osittain myös huvittavalla tavalla.

Pennanen tasapainottaa kirjaansa kuljettamalla yhteiskunnallisia teemoja tähän päivään asti. Yhteydet Venäjään ovat jatkuneet muun muassa Pennasen teatterinjohtajakaudella yhteishankkeena ja EU-tuella Lahteen tuotetussa Anna Karenina -musikaalissa.

Taaksepäin katsoen olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän pojan pohdintoja isänsä aatteellisuuden heräämisestä.

Kirja puhuttelee myös rakenteellaan. Peruskronologiasta huolimatta monet aihealueet kuroutuvat tiettyihin kohtiin, aivan kuten elämässä eri asiat muodostuvat tärkeiksi eri ikävaiheissa. Samalla Pennanen esittelee runsaasti erilaisia kirjoja pitkäaikaisina keskustelukumppaneinaan.

Näytelmillä on luonnollisesti keskeinen asema ohjaajan elämäntaipaleella. Hamletin problematiikkaan Pennanen on tarttunut sekä liittyessään että erotessaan puolueesta.

Kolmas kerta ajoittui Neuvostoliiton hajoamiseen. Silloin Hamlet oli helsinkiläisen taiteilijaravintolan pöytään sammunut mies, jolla oli tulevaisuus vielä eilen.

Pennasen vitaliteetti näyttää jatkuvan ainakin sujuvana sanankäyttäjänä. Naissuhteistaan hän avautuu Niskavuorten siivittämänä.