: ”Ei voi olla näytelmän eikä tulkinnan vika, jos
sisältöä ja monivivahteisuutta on niin yltäkylläisesti, että lähes
kolme tuntia kestävän esityksen päätyttyä haluaisi aloittaa kaiken
alusta. Päinvastoin. Teatterista lähtee harvoin näin täysi tunne
mukanaan, tunne voimakkaasta elämyksestä, tunne siitä että
ajateltavaa riittää päiväkausiksi.” (Heikki Kataja, Ilta Sanomat)
|
”Kansallisteatterin
ohjelmistossa Camus'n Caligula on. poikkeus, jollaista arvokkaassa
vanhuudenlevossaan uneksiva talo ei liene kokenut vuosikymmeniin.
Kysymys ei ole Caligulan ulkoisista tunnusmerkeistä: aaltopeltisen
kellarin rämisevästä rojukulttuurista, ampuma-aseiden rätinään
sekoittuvasta rockailusta tai spray-purkeista
vedetyistä`seinäjulistuksista. Kyseessä on Caligulan sisällön,
ajatuksen ja teon voiman lahjomattomuus - groteskia maailmaa
huikaisevan oppitunnin ruhjovuus. ”
Ja vähän myöhemmin:
”Pennasen valitsema tulkintamalli on
rohkea, raivopäinen analogia meidän rapautuneen yhteiskuntamme
tunnuksille. Se kaappaa tekstin teräksiseen otteeseensa eikä kaihda
keinoja asiansa ajankohtaistaakseen.”
Hannu Laurista Moring sanoo:
Vaikka Hannu Lauri on ennenkin saanut suuria rooleja, ei hän koskaan
aiemmin ole päässyt kamppailemaan omia rajojaan vastaan kuin nyt. Hänen
Caligulansa on mielen pohjia myöten riivattu, kipeästi tempova ja
kuutaan hamuava. Laurin ilmaisullinen voima vie näyttelijän
äärilaidoilleen - hän venyy, venyy ja kestää. Vaikuttavalla itsetuhonsa
vimmalla tämän tulkinnan Caligula panee peliin kaiken jättääkseen
ihmiskunnalle mahdollisuuden. Laurin Caligula heittäytyy diktatuurinsa
moniin hahmoihin raiskaajasta Venukseen sisäistetyllä voimalla. Ja
hänen tihentyvä kuoleman odotuksensa, yksinäisyytensä salaliiton
keskellä tulvii fyysistä ja psyykkistä sairautta, autiutta. Tulkinta
uhoaa sellaista latausta ja voimaa, että katsoja joutuu miettimään,
montako esitystä näyttelijän fysiikka sitä kestäakään. (Kirsikka Moring, Helsingin Sanomat)
_____________________________________________
Mirja Bolgar vertaa Odeonin Caligulaa Willensaunan Caligulaan:
Willensaunassa ei yritetty luoda näyttelijöille rooleja, vaan annettiin
tunteiden purkautua ja ryöpsähdellä, osattiin eläytyä. Odéonissa
kärsimyskin jäi pintaan ja veri kuului koristeena vähän perverssiin
eroottiseen rituaaliin, josta ei oikein tiennyt oliko se provokaatiota
tai vain muuten groteskia hulluttelua.
Aikoinaan Gérard Philipe osasi eläytyä Caligulan osaan yhtä
armottomasti kuin Hannu Lauri meillä - heidän rinnallaan Odéonin
karamellipoju tuntuu valjulta ja teennäiseltä. (Mirja Bolgar, Uusi
Suomi)
|
:Applodit
eivät tahtoneet Willensaunan keskiviikkoisessa ensi-illassa loppua,
piirteet lientyivät ja laukesivat hymyyn näyttelijöitten ja ohjaajien
kasvoilla. He olivat vieneet mielettömän vaativan suurtyönsä - Camusin
Caligulan rakenteeltaan ankaran, ajatuskulultaan tiukasti loogisen
tekstin täyteen menestykseen.
Vierailevalle ohjaajalle Jotaarkka Pennaselle, joka aloitti kauden
nuorten ohjaajavierailuitten sarjan vanhassa talossa, merkitsi Camusin
tekstin tulkinta tämän päivän rockmaailman puitteissa täyttä
läpimurtoa, samoin osan esittäjälle Hannu Laurille.
Ja vähän myöhemmin:
Mutta
kaiken kaikkiaan on Jotaarkka Pennanen tehnyt täysin perustellun ja
oikean ratkaisun tai antautunut houkutukseen - miten vain -
projisioida näyttämölle tämän päivän kellari- ja takapihamiljöön,
aaltopellin, punkkarien ja rokkarien maailma. Hän on näin tehdessään
paitsi osoittanut yhtäläisyydet elämäntunnelmassa ja eettisten arvojen
kriisissä, myös pyyhkäissyt paljon sitä 40-50-luvun Camusin lukijalle
tuttua inhon äänenpainoa. Se tunkeutuu korvaan ja aivoihin esityksen
luomien etäännyttävien verhojen läpikin, ja olisi pelkistetymmässä
rakenteen ja keskustelun varaan asemoidussa esityksessä saattanut
muuttua painolastiksikin.
Nyt toimii esitys upeasti tässä ajassa vapaana, liikkuvana, iskevänä,
kiihoittavana ja ajatuksillaan pysäyttävänä. Ja vaikka joskus
tekisikin mieli pyyhkiä pois joitakin liikaeffektejä, hieman pelkistää
ja selkeyttääkin, kilpistyy tämä ajatus toteamukseen, joka meillä on
harvinainen: siihen nimittäin että ideoitten runsaudensarvi ei ehdy,
ettei ratsasteta yhden tai kahden oivalluksen varassa. Ja että kaikki,
mitä tehdään, se liikakin on läpeensä taiteellista.
Hannu Laurista Weltheim sanoo:
Hannu
Lauri, Willensaunan Caligula ja esityksen ehdoton keskipiste on
näyttelijätyö, joka jännittää tekijänsä henkiset ja fyysiset voimavarat
äärimmilleen. Hannu Laurin intensiivinen sisäinen samaistuminen on
vangitsevaa. Hänen keinonsa - huikeasti kehittyneet - pystyvät
tavoittamaan oikun, epätoivon ja kätketyn herkkyyden, kyvyn nähdä
ympäristönsä läpi, ivata ja rienata. Ja myös keisari Caligulan ja tämän
päivän ongelmanuoren yhtyneinä - paino ehkä viimeksimainitun
linjalla. Ja ulottuvuudet tuntuvat kasvavan täysin vapaasti, pakosta
- arvattavasti uusien harjoitus-metodien tuloksena näyttelijän työ,
ohjaajan taitavasti esiin kehittelemänä ja tukemana. (Katri Weltheim, Uusi Suomi)
_______________________________________________________
Varsinaisesti Kansallisen perinteisen arvokkuuden kukistaa
kuitenkin sen omissa suojissa, Willensaunassa nyt valmistunut Jotaarkka
Pennasen kovien panosten ja sähköistävän rock-musiikin säestämä ja
rytmittämä Caligula - ilmaisukeinoiltaan häikäilemättömin ja rohkein
esitys mitä Kansallisessa on nähty. Mutta, ja tämä on oleellisinta:
ilmiselvästi maailmankatsomuksellista teatteria. (Maija Savutie, Kansan
Uutiset)
Jotaarkka Pennanen sanoo kokeneensa Caligulan filosofisena näytelmänä
ja hänen ohjaajannäkemyksensä yhtyy ohjelmavihkossa julkaistuun Maija
Lehtosen selkeään ja osuvaan kirjailijaesittelyyn.
Hän ei kuitenkaan tyydy abstraktin filosofian tasoon, vaan tekee
konkreettista ajatuksellista teatteria. Caligula havainnollistuu
näyttämöllä iskevän selvin rinnastuksin nykypäivään kaikkine
osatekijöineen. (Maija Savutie, Kansan Uutiset)
|